Koska viime kerralla (kuuntele) keskustelu jäi mielestäni aivan liikaa ad hominem -tasolle tyyliin ”sano mitä sanot, kyllä me tiedämme mikä olet” (tapa, jolla M. Foucault esimerkiksi luonnehti uudentyyppistä rasismia luennoissaan ”Yhteiskuntaa on puolustettava”) ja eräänlainen ”fanitus” tuntui olevan itse sisältöjä tärkeämpää, yritän lyhyesti esittää mahdollisen kiistakysymyksen/kysymykset sisällöllisemmin.
Eli: tarkoitus oli keskustella Michel Foucault’n luennoista vuosilta 1977–78, jotka julkaistiin ranskaksi vuonna 2004 otsikolla ”Turvallisuus, territorio ja väestö”. Luennoilla Foucault ottaa käyttöön käsitteen gouvernementalité, kuvaamaan valtaa, joka on moderneille kapitalistisille yhteiskunnille luonteenomaista.
Helmikuun kahdeksannen päivän (1978) luentonsa lopuksi Foucault sanoo suurin piirtein näin:
”Länsimainen ihminen on oppinut vuosituhansien saatossa sen, mitä yksikään kreikkalainen ei olisi suostunut hyväksymään: pitämään itseään lampaana lampaiden joukossa. Hän on oppinut anelemaan pelastusta paimenelta/pastorilta, joka uhrautuu hänen vuokseen. Länsimaille luonteenomaisin ja oudoin vallan muoto, jolla on ollut laajin ja kestävin menestys ei, näin uskon, ole syntynyt aroilla tai kaupungeissa; eikä se ole syntynyt luonnon ihmisen tai ensimmäisten imperiumien myötä. Tämä länsimaille niin tyypillinen ja, uskon, niin ainutlaatuinen vallan muoto sivilisaatioiden historiassa, on syntynyt tai ainakin se on mallinnettu paimenen/pastorin tehtävänä ja lammashaaksi ymmärrettynä politiikkana.”
Foucault antaa myös ymmärtää, että tätä valtaa, jolle hän siis antaa nimen gouvernementalité (sana, jota voimme pitää jonkinlaisena käännöksenä kreikan sanalle oikonomia, talon pito ja latinan dispositio, hyvä järjestys), ei voi vastustaa poliksen, siis perinteisen politiikan tai aron antamin välinein ja niiden sanaston avulla. Erityisesti Foucault näkee vaivaa erottaakseen paimenvallan poliksen, siis paikkaan sidotun kaupunkiyhteisön termistöstä. Kreikassa termit kuten poimen ja noumos ja niiden johdannaiset eivät kuulu varsinaiseen poliittiseen sanastoon. Pikemminkin ne ovat itäistä vaikutusta (mikä osittain selittää Platonin ajattelun joitakin kreikkalaiseen kulttuuriin outoja piirteitä). Mutta tämä on sivuseikka ja jokainen voi itse perehtyä moderniin antiikin tutkimukseen ja Foucault’n argumentointiin asian suhteen. Kuten Foucault korostaa gouvernementalité ohjauksena ja kaitsemisena on täysin eri asia kuin hallitseminen tai komentaminen/käskeminen tai lain saneleminen. Toisen sanoen gouvernementalité ei tarkoita sitä, että ollaan suvereeni, herra tuomari, kenraali, omistaja, opettaja tai professori, joka sanelee lain tai tehtävät. Vallan muotona siitä tulee poliittisesti toimiva fysiokraateilla (ja ns. tieteen statuksen se ottaa poliittisena taloustieteenä / kansantaloustieteenä). Syyt siihen, miksi Foucault ottaa käsitteen käyttöön eivät ole satunnaisia. Ne voidaan koota kolmeksi askeleeksi ulos ”instituutiokeskeisyydestä”:
1. On astuttava tietyn instituution (vankila, sairaala, koulu) ulkopuolelle ja instituutiokeskeinen analyysi on korvattava globaalilla näkemyksellä valtateknologiasta.
2. On astuttava (instituution) tehtävän (mitä tekee, mitä on tehtävä) ulkopuolelle. Sisäinen näkemys instituution tehtävästä (vankila, sairaala, koulu jne.) on korvattava ulkoisella näkemyksellä strategioista ja taktiikoista (vankilan todellinen historia ei muodostu sen tehtävän onnistumisista tai epäonnistumisista, vaan sen sijoittumisesta strategioihin ja taktiikoihin, joita vankilan puutteet ruokkivat).
3. Kolmas askel ulos on otettava suhteessa kohteeseen/objektiin. Instituutiota ja käytäntöjä sekä tietoja ei tule tarkastella annetun kohteen näkökulmasta. Sen sijaan on tartuttava liikkeeseen, jonka kautta näiden liikkuvien tekniikoiden tilassa rakentuvat totuuden kenttä ja tiedon kohteet.
Foucault ottaa siis globaalin näkökulman vakavasti, eli valtaa ja valtatekniikoita ei voi tarkastella paikallisena ilmiönä, kuten poliittisen ajattelun perinne Aristoteleesta lähtien on yrittänyt argumentoida. Hän pyrki irrottamaan valtasuhteet instituutiosta tutkiakseen niitä teknologioina, irrottamaan valtasuhteet yhteydestä instituution tehtävään sijoittaakseen ne strategiseen analyysiin ja lopuksi erottamaan ne kohteestaan/objektistaan tarkastellakseen niitä tiedon kohteiden ja kenttien rakentumisessa. Saman, minkä hän onnistui helposti tekemään vankilan ja muiden instituutioiden kanssa, Foucault haluaa tehdä myös valtiolle, siis astua ulos valtiokeskeisestä poliittisesta ajattelusta, juuri siksi hän toistaa niin usein, että hän ei näe tarvetta valtioteoriaan nykyisten yhteiskuntien toiminnan ymmärtämisen tai valtatekniikoiden vastustamisen näkökulmasta.
Foucault’n ajatus on suurin piirtein se, että hänen analysoimansa vallan muodon (gouvernementalité) vastustaminen ja kritiikki – ja viime kädessä kapitalismin kritiikki sikäli kuin kyseinen vallan muoto on sille luonteenomainen – ei voi lainata käsitteitään poliksesta, suvereenilta tai lainsäätäjältä.
Se, mitä olen havainnut suhteessa näihin Foucault’n analyyseihin, on hänen huolellisesti artikuloimansa näkemyksen hylkääminen tout court osoittamatta millään tavoin sitä, miksi Foucault’n laajaan historialliseen aineistoon perustuvat analyysit ovat vääriä tai virheellisiä. Siihen ei riitä pelkkä toive politiikan/poliksen elvyttämisestä Arendtin, Schmittin ja muiden porvarillisen politiikan liepeisiin piiloutuen. Siihen ei myöskään riitä pelkkä halu tehdä ns. oikeaa politiikka tämän saman porvarillisen politiikan asettamassa kehyksessä.
Siksi odottelen kahta asiaa: Foucault’n näkemysten kumoamista
a) teoriassa, siis jäsentyneessä kritiikissä, joka kertoo Foucault’n globaalin näkökulman olevan illusorinen ja yhteisö/polis on edelleen ainoa näkökulma politiikkaan, kristinuskon historiaa ei ole ja elämme keskiajalla Aristotelesta – toivottavasti – tutkien. Vankila on vankien parantamisen, hullujenhuone hullujen parantamisen jne. laitos,
b) käytännössä, eli kapitalismin ja kapitalistisen järjestelmän kumoaminen porvarillisen politiikan keinoin, eli kierron ja markkinoiden piiristä tulevien käytäntöjen avulla, käytäntöjen, jotka kieltävät riiston ja antagonismin todellisuuden.
Ennen näitä ”ihmeitä” pidän kiinni niistä kokemuksista ja opetuksista, joita 1970-luvulta lähtien on kasattu kapitalismin ja sille luonteenomaisen valtajärjestelmän vastaisessa taistelussa instituutioiden ulkopuolella. Olen myös vakuuttunut siitä, että keskusteluissa mainittu Lenin ei olisi mitään ilman Stalinia ja Neuvostoliittoa, enkä kykene kuvittelemaan, mitä Lenin voisi olla nyt kun Neuvostoliittoa ei ole. Sen sijaan Marx pärjää ilman sosialismia.
JV
Itsen alistus 
Kommentit
Ensimmäiseksi.
Olen JV:n kanssa erittäin samaa mieltä nykyvasemmiston kritiikistä. Samoin olen kriittinen olemassa olevien poliittisten puolueiden käyttöön toimintakenttänä.
Ehdottomasti olen samaa mieltä siitä, että kapitalismin kumoaminen on mahdotonta toteuttaa kapitalismia tuottavin keinoin (eli toimimalla järjestelmän puitteissa sen määrittelemällä keinovalikoimalla, jolla ei voida puuttua _olennaiseen_, vaan kyetään vain pintatason muutoksiin).
”Itse alistuksen” lopettava lause jää kuitenkin tässä suhteessa hämäräksi. ”Vai olisiko sittenkin parempi uudistaa sosiaaliturvamme heidän tarpeidensa ja heidän työnsä todellisuuden pohjalta?” Eikös tällaisella lähinnä vahvistettaisi nykyistä järjestystä…? Siis paikallisesti, ja myös maailmanlaajuisesti (kun näin hillitään perustavampiin kysymyksiin, tuotantotapaan, pureutuvia muutoshaluja)?
Toiseksi Leninistä.
Käsitykseni on, että JV on muodostanut käsityksensä Leninistä Neuvostoliiton kautta (johtuen ajasta jolloin Leniniä luki). JV:n Lenin on vahvasti stalinisoitu, eikä hän siksi voi nähdä siinä mitään hedelmällistä. Vähämäen Leniniä ei olisi olemassa ilman Neuvostoliittoa.
JV sanoo ”osanneensa Mitä on tehtävän ulkoa” mutta se ei kai tarkoita että sitä on tullut ymmärrettyä? Lisäksi on ymmärrettävä että kyseessä on vuoden 1902 tilanteeseen kirjoitettu opus, jota Uljanov piti vanhentuneena jo parin vuoden päästä, ja piti kummallisena että häntä kritisoitiin ”vanhojen, toisenlaiseen tilanteeseen kirjoitettujen kirjoitusten vuoksi” (tästä kirjasta kuitenkin hyvä uudsi englanninnos Lenin rediscovered: what is to be done? in context, http://tinyurl.com/lenin-rediscovered ).
Vuoden 1905 vallankumouksen aikana ja jälkeen Uljanovin käsitykset muuttuivat paljon, ja kehittyivät seuraavina vuosina muotoihin, joita voisi kutsua ”libertaareiksi” (ks. Valtio ja vallankumous jossa johdettavien ja johdettujen välillä ei ole enää mitään eroa, ”kaikki hallitsevat vuorollaan ja kukaan ei hallitse”; paska käännös kirjasta tässä http://www.marxists.org/suomi/lenin/1917/valtio-ja-vallankumous.htm ).
Jos ”leninisminä” pidetään sitä että ”keskuskomitea päättää” … niin nämä jutut on kai opittu jostain ummehtuneesta marxismi-leninismin oppikirjasta eikä itse Uljanovin teksteistä?
Lenin-kultin ja kansalaisuskonnon pystyttäneen Neuvostoliiton kanssa Uljanovilla kun ei ole oikein mitään tekemistä.
Jos sattuu lukemaan hänen tekstejään, huomaa että hän _vastusti_ Neuvostoliiton perustamista siinä muodossa, jossa se perustettiin. Sen kuvan kautta, mikä Uljanovista ja hänen roolistaan on jälkeenpäin piirretty, voi monille olla yllätys, että hän oli usein _oppositiossa_ puolueessaan.
Stalin muuten näyttää aloittaneen Uljanovin muuttamisen omiin tarkoituksiinsa jo Uljanovin sairausaikana (esim. ”Strategian ja taktiikan kysymyksiä” http://www.marx2mao.com/Stalin/STRC23.html ). Samaa ovat tietty tehneet muutkin (”stalinisaatiossa” ei ole kyse vain yhdestä ihmisestä).
Joka tapauksessa, Neuvostoliiton ja siihen kiinnittyneen vasemmiston toimesta Uljanov on pahoinpidelty niin rajusti, että hän on edellen lähes puhekyvytön.
Gramsci on ehkä ainoa, joka todella on pyrkinyt jatkamaan Uljanovin alulle panemaa projektia. Eräällä tavallla Gramscin eristyneisyys vankilassa mahdollisti sen, ettei Neuvostoliitto ehtinyt niin paljoa vääntää hänen Leniniään, jota hän piti ”suurimpana praksiksen filosofian teoreetikkona”. Nykyaikaan monet Uljanovin käsitteet ja ajatukset ovat säilyneet lähinnä Gramscin kautta, mukaan lukien myös hegemonian käsite: ”Questo concetto [egemonia] – – avrebbe anch’esso e sarebbe da ritenere perciò l’apporto massimo di Iliíč [Lenin] alla filosofia marxista, al materialismo storico, apporto originale e creatore.” (Quaderni del carcere, 464–465.)
Oma vakaa mielipiteeni on, että tutustuminen Uljanovin (ja Gramscin) ajatuksiin on hyödyksi osana teoreettis-käsitteellistä pohjaa, jonka kautta tutkitaan nykypäivän kapitalistista järjestelmää.
Uljanovin tutkimusmetodi oli pirun tiukka. Hän yhdisteli tilastotietoja ja laati aikalinjoja, pyrkien hahmottamaan kapitalismin materiaalisen todellisuuden yleisiä piirteitä. Tätä hän täydensi maa- ja yrityskohtaisella tarkastelulla, sekä erittelemällä taloudellisia ja poliittisia voimasuhteita. Yhtenä pyrkimyksenä oli löytää tilastollisia ”tiivistyksiä” joiden kautta voi hahmottaa suuria kokonaisuuksia – kapitalismin kehityksen eräänä ilmauksena hän tutki esimerkiksi rautatieverkostoja. Nykyaikana olisi mielenkiintoista tutkia kapitalismin kehitystä tutkimalla tietoverkkoja. Pelkkä materiaalisen todellisuuden tarkastelu ei tietenkään riittävä ehto toimivien johtopäätösten tekemiseksi, mutta strategista tilanneanalyysiä se on välttämätöntä. Se ei sulje pois samanaikaista ideologisten prosessien diskursiivisen todellisuuden tutkimusta ja huomioonottamista.
Uljanov ei ole mikään täysin välttämätön luettava, mutta hänen lukemisensa helpottaa kyllä välttämään pyörän keksimistä uudelleen.
Hänen nostamisensa esiin ei ole ”paluuta vanhoihin totuuksiin” eikä ”vanhoihin toimintatapoihin”. Päinvastoin: tarkoituksena on ennakkoluulottoman tutkimuksen aloittaminen nykyhetkessä, vastareaktiona uskonnolliselle, skolastiselle käsitepyörittelylle.
Maailmanjärjestelmästä.
Kosmopoliitti näkee maailman keskusten, suurkaupunkien samankaltaistumisen ja pitää sitä maailman yhtenäistymisen merkkinä. Hän ei ota huomioon alueellisia eroja. Maailmanjärjestelmän sisällä on erilaisia epätasa-arvoisia suhteita, mistä syystä taktiikka ei voi olla universaali. Eri alueilla on toimittava eri keinoin ja otettava eri tavoi myös muut alueet huomioon. Voimavarat ovat epätasaiset.
Foucault’sta.
Kumpikaan JV:n esittämä kohta ei ole kumottavissa. On kuitenkin eri asia, mitä johtopäätöksiä tästä vedetään.
Katson, että kollektiivinen järjestäytyminen on välttämätöntä. Vallan organisaatiota (moninaisuudessaan) ei voi vastustaa kuin asettamalla sitä vastaan oma organisaationsa (moninaisuudesssan). Uljanoville puolueen ”täytyy olla järjestöjen summa (eikä yksinkertainen aritmeettinen summa, vaan kompleksi)”. Myös valtio on samanaikaisesti organisaatioiden summa (sanan ahtaassa merkityksessä) sekä yhteiskunnallinen organisaatio (sanan laajassa merkityksessä).
Valtioteoria ei ole hyödytöntä. Valtion käsite on nykykäytössään häiritsevä ja virheellinen, ja voi olla helpompaa elää ilman sitä, tämä on totta. On kuitenkin pyrittävä tarkastelemaan, mitä valta on materiaalisesti, miten suostuntaa tuotetaan. Tässä Gramsci on mielestäni hyödyllinen kumppani. Vallan ”ulkopuolella” on kai mahdotonta toimia, jos toimitaan sitä vastaan.
[Wordpressille muuten pisteet kotiin kommenttilaskurin toimimattomuudesta, php:n koodaaminen on kyllä sen verran tyhmää hommaa etten ihmettele ettei kukaan jaksa korjata]
Trackbacks
[…] […]