Napinaa autiomaassa

Paolo Virno

Ihmisluonnon pelottavien puolien ja poliittisten instituutioiden välinen suhde on epäilemättä ylihistoriallinen kysymys. Sen kohtaamisessa ei juuri auta kulttuurierojen kaleidoskooppi. Kuitenkin, kuten aina, ylihistoriallinen kysymys saa näkyvyyden ja painon vain konkreetissa historiallis-yhteiskunnallisessa konjunktuurissa. Kriisi ja satunnaiset konfliktit tekevät pysyvästä, siis synnynnäisestä ajattelevan eläimen (itse)tuhoisuudesta päivän teeman. Toisin sanottuna: lajinsisäinen aggressiivisuus ponnahtaa etualalle silloin kun moderni keskitetty valtio näkyvästi rappeutuu, vaikka rappiota vyöttävätkin vanhan palauttamiseen pyrkivät pakkoliikkeet ja levottomuutta aiheuttavat muodonmuutokset. Tämän rappion kuluessa, ja sen aiheuttamana, instituutioiden, niiden sääntelevän ja vakauttavan aseman ongelma palaa kaikessa antropologisessa painavuudessaan.

Itse Carl Schmitt näki, selvästi katkerana, valtiosuvereniteetin romahtamisen: “Valtiollisuuden aika on loppumassa…Valtio poliittisen yhtenäisyyden mallina, valtio kaikista monopoleista erikoisimman haltijana, siis poliittisen päätöksen monopolin haltijana, on menettämässä valtaistuimensa.” ”Poliittisen päätöksen” monopolin murentuminen juontuu yhtälailla nykyisen tuotantoprosessin (joka perustuu abstraktille tiedolle ja kielelliselle kommunikaatiolle) luonteesta kuin 60–70-lukujen yhteiskunnallisista taisteluista ja niitä seuranneesta elämänmuotojen monimuotoistumisesta, elämänmuotojen, jotka ovat tunteettomia ”alustavalle sopimukselle tottelevaisuudesta”. Tässä ei ole syytä seisahtua näihin syihin tai tuulettaa niitä muilla todennäköisillä. Se, millä on merkitystä, ovat pikemminkin kysymykset, jotka leiriytyvät uuteen tilanteeseen. Minkälaisia instituutioita on valtioapparaatin ulkopuolella? Kuinka jarruttaa ihmiseläimen tasapainottomuutta ja vaarallisuutta siellä missä ei voida laskea enää toistuvan väkivaltaisen pakottamisen varaan kulloinkin voimassa olevien sääntöjen soveltamiseksi? Millä tavoin viettiylijäämä ja maailmaan avautuminen, jotka luonnehtivat lajiamme, voivat toimia poliittisena vasta-aineena myrkyille, joita ne itse tuottavat?

Nämä kysymykset tuovat mieleen Israelin kansan eksoduksen yhden rosoisimman episodin: ”napinan erämaassa”, siis joukon harvinaisen ankaria sisäisiä konflikteja. Sen sijaan että olisivat alistuneet faaraolle tai nousseet hänen valtaansa vastaan, Israelin kansa oli ottanut käyttöön ”kolmannen mahdollisuuden” periaatteen, tarttuen viimeiseen ja halveksittuun mahdollisuuteen: ”orjuuden ja oikeudettoman työn talon” hylkäämiseen. Se lähtee nyt ei-kenenkään maahan ja kokeilee siellä itsehallinnon ennen näkemättömiä muotoja. Mutta solidaarisuuden side heikkenee: kasvaa kaipuu vanhaa sorronalaisuutta kohtaan, kunnioitus kanssa pakenevia tovereita kohtaan kääntyy yllättäen vihaksi, väkivalta ja epäjumalien palvonta leviävät. Jakautumisia, tyrannisointia, herjaamista, aggressiivisuuden monimuotoisuutta: sitten Siinain kukkuloilla näyttäytyy ”olento, joka on yhtä määrittelemätön, läpitunkematon ja ’avoin kysymys’ kuin sen olemus” (jälleen Schmittin sanat). Eksoduksen tarina muodostaa kenties kaikkein arvovaltaisimman teologis-poliittisen mallin valtion ylittämisestä. Koska se avaa mahdollisuuden uhata faraoonista päätöksen monopolia keskinäisriippuvaisen vetäytymisen kautta; myös koska se, antaessaan suuren korostuksen ”napinalle”, sulkee pois sen, että vetäytymisen perustana olisi ihmiseläimen luonnollinen lempeys. Tasavalta, joka ei ole enää valtiollinen, on hyvin läheisessä ja verhoamattomassa suhteessa lajimme synnynnäiseen destruktiivisuuteen.

Yhteiskuntatutkimuksesta II

Romano Alquati kuoli 3. Huhtikuuta 2010 Torinossa 74 vuoden iässä. Alquati oli keskeisiä ja terävimpiä hahmoja niin sanotussa operaistisessa perinteessä ja yksi sen aloittajista. Hän osallistui sellaisten lehtien kuin  ”Quaderni rossi” ja ”Classe Operaia” toimittamiseen.

Sergio Bologna

En tavannut Romanoa kolmeenkymmeneen vuoteen. Tiedän hyvin vähän hänen toiminnastaan opettajana. Signaaleja ja viestejä minulle tuli silloin tällöin hänen oppilailtaan, ihmisiltä, joilla oli jonkinlainen leima siitä, että heillä oli “enemmän” kiitos hänen opetuksensa. Siksi paras tapa muistaa häntä on mennä ajassa taaksepäin, aikoihin kun myös minä, hyvässä tai pahassa, opin häneltä ja tovereilta, jotka olivat perustaneet lehden “Punaiset vihkot”, “Quaderni Rossi”. Olen sanonut jo aiemmissa muisteluissa, ja minun on pakko sanoa uudelleen, että “Vihkojen” yleiskokouksissa en muistini mukaan koskaan avannut suutani, ja puhuin vain jos minulta kysyttiin jotain. Sitten ehkä milanolaisten ryhmässä minulla oli yllin kyllin tekemistä, mutta kaiken kaikkiaan vuodet “Vihkoissa” olivat minulle Bildungsjahre.

Yhteistutkimuksesta siis. Ei suinkaan ole helppoa sanoa, mikä merkitys tällä sanalla oli. Koska varmasti kyse oli tekniikasta, mutta ei formalisoidusta eikä kenties formalisoitavissa olevasta. Sillä on sama pakeneva luonne myös jos kutsumme sitä metodiksi tai lähestymistavaksi. Yritetään siksi edetä karsimisen kautta. Sosiologinen tutkimus voidaan formalisoida, se voidaan siis palauttaa menettelytavaksi ja taustalla sillä on metodi, ajattelun järjestelmä. Myös suullisen perinteen, kerrotun historian metodi voidaan formalisoida joukoksi reseptejä, siis tekniikan näkökulmasta se voidaan tiivistää käsikirjaksi.

On selvä, että mikään näistä lähestymistavoista ei Romanoa kiinnostanut, vaikka hän tunsikin ne hyvin ja lainasi niiltä kaiken mielestään hyödyllisen. Mikä tahansa tieteenala olisi ollut liian ahdas hänelle, koska hänellä ja monella muulla tuohon sukupolveen kuuluneella oli enemmän kiivas tarve identiteettinsä löytämiseen kuin tietämisen välineisiin, ja hän kärsi ja halusi vapautua jo loppuneesta tasavaltaisen Italian ahtaasta historiasta antifasismin-fasismin, kommunistien ja kristillisdemokraattien konfliktista. Konfliktit olivat muita, maailman sykli oli toinen, oli kyse isosta ja raskaasta asiasta, kuten vuosia myöhemmin tuli olemaan Berliinin muurin kaatumisen jälkeinen aika. Ymmärtääkseen uuden historian syklin koukeroita ja löytääkseen siitä täyden kansalaisuuden (tätä tarkoitan tarpeella löytää identiteetti) Romano ja häntä aiemmin Danilo Montaldi, jolle minusta Alquati on paljon velkaa, päättivät alkaa tutkia “miestä joka tulee” kuuluisan elokuvan “l’uomo che verrà” nimen mukaisesti. Mitä tarkoitan? Kun Danilo puhuu kaiken nähneen perustason poliittisen militantin kanssa tai Milanon periferioihin heitettyjen kanssa, tai kun Romano puhuu Ferrieren työläisen, joka on vielä enemmän tai vähemmän juuriltaan maalainen, kanssa, he panevat käyntiin tietojen, muistojen, aistimusten, tuntemusten, kokemusten, luettujen tekstinpätkien moniulotteisen järjestelmän ja avaavat pienen “Pandoran lippaan”, joka kihisee osviittoja siitä “keitä olemme”, “kuinka homma nykyään toimii”, “kuka ja mikä estää meitä olemasta vapaita”, “kuka puhuu meille paskaa”, “mitkä ovat todellisia kysymyksiä, jotka löydämme jaloistamme vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeen”, “miten suhtautua tekniikkaan, sortaako se pelkästään vai antaako se meille välineitä”, “kuinka paljon sinun historiastasi kannan tietämättäni mukanani”, ”selvitäkseni, puolustaakseni itseäni olen oppinut tämän ja tämän” jne. jne. Seikkoja, jotka voidaan koota määritelmäksi “tutkimus toisten subjektiivisuudesta”, minä kuitenkin ajattelen, että ensisijaisesti kysymys oli oman identiteetin selvittämisestä itselle, jotta olisi löydetty oma kansalaisuus maailmasta, jonka ääriviivat selkenivät käsi kädessä dialogin ja työläisten tilanteeseen osallistumisen edetessä. Se, joka käynnistää yhteistutkimuksen, ei tunne koskaan itseään “tutkijaksi”, ei hahmota itseään sellaiseksi, eikä koskaan tunne olevansa jotakin erilaista, tunne itseään “toiseksi” suhteessa henkilöön, jonka kanssa puhuu. Siksi hänellä ei ole ensimmäisenä tarvetta tuntea jonkin tieteenalan, jonkun tutkimusmetodin muodollisia kriteereitä. Hänelle ensisijainen tarve on löytää käyttäytymistapa, suhteen tyyli, tunne, liittolaisuus. Kyse on eleestä, jossa hän panee peliin koko oman heikkoutensa ja epävarmuutensa ja siinä sekavat ajatukset omasta identiteetistä ja asemasta historiassa kirkastuvat pikkuhiljaa. Eleen täytyy olla samalla sekä samanarvoinen että etäinen, mikään ei ole pahempaa kuin liimautumissuhde, toisten kunnioitus vaatii etäisyyttä. Ja on niitä, jotka siihen pystyvät ja niitä, jotka eivät, niitä, joilla on inhimillinen perusrakenne, herkkyys, ymmärrys ja intohimo ja niitä joilla ei, tai jotka onnistuvat ilmaisemaan itseään muilla kentillä. Siihen tarvitaan ihminen ja Romano oli tuo jäljittelemätön ihminen.

Niin, hän onnistui näkemään sinne, minne muut eivät, onnistui antamaan arvon asioille, joita sai käsiinsä ja joita muut eivät olisi kyenneet ymmärtämään tai jotka he ymmärsivät väärin. Yksi esimerkki: työläisten passiivisuuden analyysi. Typerille perinteisille militanteille työläiset olivat olemassa vain taistellessaan. Työväenluokan pitkien passiivisuuden jaksojen lukeminen myönteisessä tai vielä paremmin ambivalentissa merkityksessä oli pitkä askel eteenpäin, se oli sitä myös eräiden historian jaksojen tutkimiseksi paremmin (ajatellaan fasismin ajan konsensusta). Romano siis opetti meitä ymmärtämään sävyjä, siruja, valtavia eriytymiä koko työväenluokan sisällä. Tästä nousi käsite luokkakokoonpanosta, joka myöhemmin osoittautui hyvin hyödylliseksi, jotta ei ajauduttaisi noihin päättömiin yleistyksiin, jotka ovat puhdasta tutkimuksen ja aloitteellisuuden kieltämistä. Itse asiassa teollinen konflikti lähtee aina jostain erityisestä tilanteesta. Jotta päästäisiin riiston yleisiin olosuhteisiin (palkkoihin, työrytmeihin, työaikoihin, tilaan, riskeihin), jotka muodostavat konfliktin niin sanotusti pysyvän alustan, tarvitaan aina jotakin erityistä, jotakin esimerkillistä.

Haluaisin lisätä vielä kaksi asiaa. Romano ei opettanut meille ainoastaan, että emme voi omaksua “tutkijan” roolia yhteistutkimusta tehdessämme. Hän ei pelkästään opettanut panemaan syrjään muodollisen professionaalin roolia, jotta saavutettaisiin joitain korkeampia ja pitkäkestoisempia tavoitteita, vaan hän opetti myös korvaamaan “johtamisen” käsitteen “palveluksen” käsitteellä. Hän ei koskaan halunnut olla ”johtaja”, eikä hän halunnut kasvattaa “johtajia” työväenluokalle, ja tällä tavoin hän katkaisi napanuoran kommunistiseen kulttuuriin ja perinteeseen. Hänen päässään oli kuitenkin selkeänä ajatus siitä, että on niitä, jotka kykenevät kiskomaan eteenpäin, niitä joiden ajatukset ovat selkeämpiä kuin muiden, niitä jotka näkevät pidemmälle, ja niitä jotka eivät. Hänelle ei merkinnyt pennin vertaa “kirjoittaminen kaikille”, hän oli kehittänyt oman kielensä, jäljittelemättömän kirjoitustyylin, jota joku kykeni seuraamaan hyvin, joku toinen taas piti sitä vaikeana, sitä pahempi tälle. Selvä merkki erikoisesta tyypistä, kuten sanotaan. Mutta juuri siksi ne, jotka hänet tunsivat, eivät pelkästään yrittäneet kuunnella hänen opetuksiaan, vaan myös rakastivat häntä.