Syljemme Hegelille

(otteita)

Carla Lonzi

Naiskysymyksellä tarkoitetaan suhdetta jokaisen naisen – vailla valtaa, historiaa, kulttuuria, asemaa – ja jokaisen miehen – hänen valtansa, hänen historiansa, hänen kulttuurinsa, hänen absoluuttisen asemansa – välillä.

Naiskysymys kyseenalaistaa kaiken absoluuttisen miehen aikaansaaman ja ajatteleman, miehen, jolla ei ollut tietoisuutta naisesta inhimillisenä olentona omassa mitassaan.

Vaadimme tasa-arvoa 1700-luvulla, ja Olympe de Gouges passitettiin mestauslavalle Naisten oikeuksien julistuksen (Déclaration des droits de la Femme et de la Citoyenne) takia. Vaatimus naisten ja miesten tasa-arvosta oikeuksien tasolla esitetään historiassa samanaikaisesti miesten keskinäisen tasa-arvon julistamisen kanssa. Silloin olimme läsnä otollisena hetkenä. Nykyään olemme tietoisia siitä, ettämeidän on itse tehtävä tilanne.

Naisen sorto ei ala aikojen alussa, vaan kätkeytyy alkuperien pimeyteen. Naisen sorto ei ratkea tappamalla mies. Se ei ratkea tasa- arvolla, vaan jatkuu tasa-arvossa. Se ei ratkea vallankumouksella, vaan jatkuu vallankumouksessa. Vaihtoehtojen taso on miehisen ylivallan kulmakivi: sillä ei ole paikkaa naiselle.

Nykyään mahdollinen tasa-arvo ei ole filosofista, vaan poliittista: haluammeko, että pääsemme tuhansien vuosien jälkeen mukaan tähän toisten suunnittelemaan maailmaan? Riittääkö meitä tyydyttämään se, että saamme osallistua miehen suureen tappioon?

Naisen tasa-arvolla tarkoitetaan hänen oikeuttaan osallistua yhteiskunnalliseen vallankäyttöön tunnustamalla, että hänellä on samat kyvyt kuin miehellä. Mutta se, mitä näiden vuosien aidoin naiskokemus on tuonut selkeästi esiin on se, että miesten maailma on menettänyt kokonaisuudessaan arvonsa. Olemme huomanneet, että vallankäytön tasolla ei tarvita kykyjä, vaan vieraantumisen erityistä ja hyvin tehokasta muotoa. Asettaa itsensä naisena ei edellytä osallistumista miesten valtaan, vaan vallan käsitteen kyseenalaistamista. Juuri tämän naisen mahdollisen attentaatin kaatamiseksi meille tarjotaan tasa-arvoon mukaan ottamista.

Tasa-arvo on juridinen periaate: se on yhteinen nimittäjä jokaisessa ihmisolennossa, jolle on tehtävä oikeutta. Ero on olennainen periaate, joka on tekemisissä ihmisolennon olemassaolon tapojen kanssa, hänen kokemustensa, päämääriensä, avautumisiensa, olemassaolon mielensä erityislaatuisuuden kanssa annetussa tilanteessa ja tilanteessa, johon hän haluaa antautua. Naisen ja miehen välinen ero on ihmiskunnan perusero.

Musta mies on tasa-arvoinen valkoisen miehen kanssa, musta nainen on tasa-arvoinen valkoisen naisen kanssa.

Naisen erona ovat tuhannet vuodet kaukana historiasta. Käytetään tämä ero hyödyksemme: kun nainen on kerran mukaan otettu, kuka voi sanoa, kuinka monta vuosituhatta tarvitaan tämän uuden ikeen karistamiseen? Emme voi luovuttaa muille patriarkaalisen järjestelmän ravistelun tehtävää. Tasa-arvo on sitä, mitä kolonisoiduille tarjotaan oikeuksien ja lakien tasolla. Ja sitä, mitä tuputetaan kulttuurin tasolla. Ja perusperiaate, jonka perustalta hegemonisessa asemassa oleva jatkaa ei-hegemonisen pitämistä riippuvaisena.

Tasa-arvon maailma on laillistetun ja yksiulotteisen sorron maailma; eron maailma on maailma, jossa sorto heittää aseensa ja antautuu elämän moneudelle ja monimuotoisuudelle. Sukupuolten välinen tasa-arvo on kaapu, johon naisen väheksyntä nykyään pukeutuu.

Tämä on kanta sille erilaiselle, joka haluaa kokonaisuudessaan muuttaa sivilisaation, joka on hänet eristänyt.

Naisten kapinan manifesti

”Pysyvätkö naiset aina jakautuneina. Eikö heistä koskaan muodostu yhtä?”

– Olympe de Couges, 1791

Naista ei saa märitellä suhteessa mieheen. Tämän tiedostamiselle perustuvat niin kamppailumme kuin vapautemme.

Mies ei ole malli, johon naisen on sovittauduttava itsensä löytämisen prosessissa.

Nainen on toinen suhteessa mieheen. Mies on toinen suhteessa naiseen. Tasa-arvo on ideologinen yritys alistaa nainen ylemmillä tasoilla.

Naisen samaistaminen mieheen merkitsee vapauden viimeisen tien hävittämistä.

Naisen vapautuminen ei merkitse miehen elämän kaltaisen elämän hyväksymistä, koska se on elettäväksi kelpaamatonta, vaan naisena olemassa olemisen mielen ilmaisemista.

Nainen subjektina ei kiellä miestä subjektina, vaan kieltää hänet absoluuttisena roolina. Yhteiskuntaelämässä nainen kieltää miehen autoritaarisena roolina.

Tähän asti mies on käyttänyt toisiaan täydentävyyden myyttiä oikeuttaakseen oman asemansa.

Naiset houkutellaan lapsuudesta alkaen olemaan tekemättä päätöksiä ja elämään riippuvaisina ”kykenevistä” ja ”vastuullisista” henkilöistä: isästä, miehestä, veljestä…

Naiskuva, jonka avulla mies tulkitsee naista, on hänen oma keksintönsä.

Neitsyys, säädyllisyys ja uskollisuus eivät ole hyveitä, vaan kahleita perheen rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Kunnia on niiden johdonmukainen repressiivinen kodifiointi.

Avioliitossa nainen, nimensä menettäessään, menettää identiteettinsä merkitessään isänsä ja aviomiehensä välistä omaisuuden siirtoa.

Joka synnyttää, sillä ei ole kykyä antaa lapsilleen omaa nimeään: naisen oikeus on ollut tila muille, jotka ovat saaneet siihen yksinoikeuden.

Meitä vaaditaan todistamaan luonnollinen asia.

Nainen on kyllästynyt kasvattamaan poikia, joista hän saa vain surkeita rakastajia.

Jokaisen ideologian takana näemme sukupuolten hierarkian.

Emme halua meidän ja maailman välille enää minkäänlaista verhoa.

Feminismi on ensimmäinen poliittinen tapahtuma yhteiskunnan ja perheen historialliselle kritiikille.

Näemme kotityössä vailla korvausta työsuorituksen, joka ylläpitää niin yksityistä kuin valtiollista kapitalismia.

Siedämmekö sitä, mikä jatkuvasti toistuu jokaisen vallankumouksen lopulla kun nainen, joka on taistellut yhdessä muiden kanssa, sysätään kaikkine ongelmineen syrjään?

Inhoamme kilpailun ja kiristyksen mekanismeja, joita tehokkuuden hegemonian maailma käyttää. Haluamme asettaa työkykymme sille immuunin yhteiskunnan palvelukseen.

Sota on ollut aina miehille ominaista toimintaa ja miehen käyttäytymisen malli.

Tulojen yhtäläisyys on oikeutemme, mutta sortomme on toinen asia. Riittääkö meille samanpalkkaisuus, kun harteillamme on tuntikausia kotityötä?

Syljemme Hegelille.

Herra–orja-dialektiikka on miesten keskinäisten kollektiivien tilintekoa: siinä ei ole sijaa naisen vapautumiselle, patriarkaalisen sivilisaation pahimmin sortamalle.

Luokkataistelu, herra–orja-dialektiikasta kehitettynä vallankumouksellisena teoriana, sulkee yhtä lailla ulos naisen. Me asetamme kyseenalaiseksi sosialismin ja proletariaatin diktatuurin.

Maailma ei hajoa, vaikka mies menettäisikin meidän alistamiselle perustuvan henkisen tasapainonsa.

Pyrimme todelliseen kapinaan emmekä uhraa sitä organisaatiolle tai käännytystyölle.

Kommunikoimme vain naisten kesken.

Rooma, heinäkuu 1970

Rivolta Femminile

Demokratian demokratisointi

Etienne Balibar

On vuoden 2009 loppu ja samalla jo tämän kuluvan vuosisadan ensimmäisen kymmenluvun loppu. Nykyinen ja mennyt risteytyvät joissakin mielikuvissa, jotka ovat paljastavia suhteessa ”Eurooppa-kysymyksen” kehittymisen tapoihin. Vaikutelma on pikemminkin hämmentävä, kun tilannetta tarkastellaan instituutioiden kehittymisen näkökulmasta, tai kun sitä mitataan niiden toiveiden pohjalta, joita Euroopan perustuslakiin liitettiin.

Lissabonin sopimus on astunut voimaan ja se näyttää vahvistavan liikettä kohti ”postnationaalia” tulevaisuutta, vaikkakin kompromissein, joiden hintana on demokratisoitumisen ja oikeuksien lisääntymisen hidastuminen. Sille samanaikaista on julkisen mielipiteen ajelehtiminen kohti rasismia, mistä Sveitsissä käyty äänestys minareeteista on merkki (juuri siksi, että Sveitsi, joka ei ole EU:n jäsen, näyttää meille kuin peilistä kuvan itsestämme). Siinä kaksi tekijää, jotka on lisättävä Euroopan yhdistymisen huojuvaan vaakaan.

Asia ei ole millään tavalla helppo, yksisuuntainen tai vääjäämätön. Mutta on yksi polttava kysymys: kummalla menee tänään paremmin, uuden kansalaisuuden ensiaskeleilla vai erilaisilla identiteettihakuisilla regressioilla? Esittämäni näkemykset ovat melko pessimistisiä. Mutta samalla haluan niiden avulla tuoda esiin sen, että aina on suurempia mahdollisuuksia kehitykseen, tai haarautumisiin, kuin alussa yleensä ajatellaan.

Palataan vuoteen 1989. Puolelle Eurooppaa se oli todellinen vallankumous: rajojen avautuminen, valtakoneiston nurin kääntäminen, sosiaalisten suhteiden muutos, puhetapojen muutos, monesti kansalaisten itsensä aloitteesta tapahtunut. Leninin määritelmä: ”Ylhäällä olevat eivät kyenneet enää hallitsemaan, alhaalla olijat eivät halunneet enää tulla hallituiksi”, sopii siihen täydellisesti. Mutta tätä vallankumousta ei käsitetty samalla tavoin sisäpuolella ja ulkopuolella. Ja se, mitä siitä kumouksesta seurasi, ei ole antanut mahdollisuuksia päästä eroon moniselitteisyydestä.

Siitä todistavat jatkuvat vaikeudet käsitellä Euroopan unionin ”uusia jäseniä” tasa-arvoisuuden tasolla, siis maina, joilla olisi nähtävissä samat toimintakyvyt kuin ”perustajajäsenillä”. Tämä näkyy symmetrisesti itäisen Euroopan maiden harjoittamassa jatkuvassa tunnustuksen hakemisessa. Väärinkäsitys on sitäkin kummallisempi, koska, monestakin näkökulmasta, poliittisen maiseman muutokset Euroopan yhdeltä laidalta toiselle ovat lähtöisin samoista syistä ja johtavat samoihin eroihin (ja on sanottava, että ne ovat yhä hankalammin palautettavissa vanhoihin käsityksiin ”vasemmistosta” ja ”oikeistosta”).

Olennainen osa näitä perspektiivien hajoamisia on peräisin kylmän sodan ideologioiden ja taloudellisen globaalistumisen yhteisvaikutuksesta.

Idän vallankumouksilla ei ollut mitään olennaisesti yhteistä kapitalismin maailmanlaajuiseksi muuttumisen kanssa. Vielä sitäkin vähemmän niissä oli kyse pyrkimyksestä rajattomaan individualismiin. Ne vaativat itsenäisyyttä, aatteellista moniarvoisuutta ja yhteiskunnallisia vapauksia. Mutta nomenklatuuran jäsenten takinkääntö transnationaalisen kapitalismin diilereiksi, pakkomielle Venäjän uhasta ja ”kylmän sodan” loppumisen mieltäminen taloudellisen liberalismin periaatteiden täydelliseksi voitoksi, ovat työntäneet näitä maita sotilaalliseen liittoutumiseen Yhdysvaltojen kanssa ja jäljentämään enemmän ”länsimaiselta” näyttävää mallia valtion alistamisesta markkinoille.

Ei ollut juuri mahdollisuuksia siihen, että asiat olisivat voineet sujua toisin, koska samaan aikaan maat, jotka olivat kehittäneet ”eurooppalaista sosiaalista mallia”, (joka oli tulos kokonaisesta luokkataisteluiden, sotien, jälleenrakennuksen, kolonialismin ja dekolonisaation historiasta, mutta myös vastauksesta kommunismin haasteeseen), olivat romuttamassa sitä. Euroopan ”jälleenyhdistyminen” käy siis yksiin yleisen yksityistämisen ja sääntelyn purkamisen ohjelman käyttöön ottamisen kanssa. Sen juridinen pyhittäminen kyllä epäonnistui vuoden 2004 sopimuksen poisvetämisen ansiosta, mutta käytännön tasolla se on jatkunut keskeytyksettä.

Opetus, jonka voimme tästä saada, on ennen kaikkea seuraava: kun ”eurooppalaisilla” on taipumus nähdä historiansa sisäsyntyisenä, teatterinäytelmänä, jossa he itse ovat ainoita näyttelijöitä (seikka, joka tarkoittaa muun muassa sitä, että he esittävät historian ikään kuin todisteena identiteetistä, kollektiivisen seikkailun täyttymyksenä ja toinen toisilleen aiheuttamien haavojen parantumisena), niin todellisuudessa tämä historia on suurelta osin kirjoitettu muualla. Se ei tapahdu ”Euroopassa”, vaan maailman yhdessä ja autonomialtaan yhä suhteellisemmassa provinssissa. Tämä on totta niin yhteiskunnallisten voimasuhteiden, voimavarojen kuin kulttuuristen vaikutteiden näkökulmasta.

Tämän osin julkilausumattoman uusliberalismiin suuntautuvan kehityksen seurausten joukossa on kaksi merkittävää tekijää, vaikka ei ole syytä sekoittaa niiden erilaisia logiikoita keskenään. Kuitenkin niiden päällekkäisyys auttaa omalta osaltaan ksenofobian muodostumista politiikan määrääväksi tekijäksi Euroopassa. Ensimmäinen seuraus on, että työväenluokka (termin laajassa merkityksessä palkkatyöläisistä erilaisiin prekaareihin), kun se on joutunut elämänsä koko järjestelmän romahtamisen ääreen mukaan lukien sosiaaliturvan romuttamisen, ammattitaidon kehittämisen näkymien kieltämisen, työttömyyden kasvun ja institutionalisoimisen ja tulojen supistumisen, pyrkii samaistamaan oman asemansa puolustamisen – josta hyvin usein ei ole jäljellä kuin katkera muisto – maahanmuuttajien ulossulkemiseen. Maahanmuuttajien maahantulo ja pysyvä juurtuminen sukupolvi toisensa jälkeen alueelle symboloivat kapitalistisen globaalistumisen vastustamatonta luonnetta. Ikään kuin kansallissosiaalisessa valtiossa rakentuneen kansalaisuuden hajotessa ja sille uskottavan vaihtoehdon puuttuessa, kansallisen muodon nostaminen fetissiksi ja ulkomaalaisen kääntäminen viholliseksi voisivat estää sosiaalisen sisällön katoamisen.

Toinen ilmiö on kokonaan erilainen: kyse on politiikan pakkoluovuttamisesta pelkästään hallitusten omaisuudeksi, erityisesti (suhteellisesti) voimakkaimpien kansallisvaltioiden hallitusten, kuten Britannian, Ranskan ja Saksan. Tietenkin kyseessä on paradoksi, kun samaan aikaan juhlitaan Euroopan parlamentin päätösvallan vahvistumista – parlamentin, jossa päätetään lähes federalistiselta pohjalta monista ympäristöä, työelämää, kasvatusta ja koulutusta sekä Euroopan kansalaisten juridisia oikeuksia koskevista normeista.

Edessämme on todellisuudessa merkittävä riski hetkellä jona talouskehitys on jatkuvan epävarmuuden tilassa, jolle ei näy loppua. Tarvitaan kiireellisesti toimenpiteitä, kuten finanssioperaatioiden kontrollointia ja investointitoiminnan saamista uudelleen liikkeeseen, aloitteellisuutta, eikä se ole mahdollista ilman kansan tukea ja toimien transnationaalista legitiimiyttä. Tämä politiikan pakkoluovutus selittyy sillä, että poliittinen ja hallinnollinen eliitti, joka täyttää valtapaikat, asettaa aina lähtökohdakseen ”kansan tietämättömyyden” eikä sillä ole itsensä jatkuvan uudelleen tuottamisen lisäksi mitään muuta horisonttia. Kyse on myös eräänlaisesta ryöstöstä, jonka laajentumisesta hyötyneet hallitukset ovat tehneet harhauttamalla vastarinnan liberalistisen kansainvälistymisen suuntaan.

Työväestön epätoivon (jota lisää keskiluokan pahoinvointi uusrikkaiden samalla pöyhkeinä juhliessa) ja hallitsijoiden immuunisuuden strategian yhteisvaikutuksena Euroopassa ei ole kohta enää minkäänlaista ”valtiovaltaa” eikä todellista ”lakiasäätävää” valtaa. Puhuin jokin aika sitten valtiollisuudesta ilman valtiota. Tässä kehyksessä nationalismipuhe tunkeutuu kaikkialle, kuten Ranskassa käyty ”keskustelu” kansallisesta identiteetistä osoittaa. Toinen, esimerkiksi, ei ”eurooppalainen” ei ”kristitty” (kuvitteellinen hahmo, joka kuitenkin lihallistuu väkivallan maalitauluiksi pystytetyissä todellisissa ihmisissä) on kaikkein eniten esillä oleva pakkomielle. Ei pidä kuitenkaan erehtyä, ksenofobia kohdistuu vieraaseen ylipäätään. Sen tähtäimessä on ero. Monilta osin maahanmuuton tai islamin vastainen rasismi ei ole muuta kuin fundamentaalisen naapuria, poikkeavaa kohtaan tunnetun epäluottamuksen – vaikka se ei sitä lausuisikaan julki – laajentamista aina jotta voitaisiin piirtää tähän selvät rajalinjat.

Merkitseekö tämä, että elämme nationalismien ylittämisen aikakauden loppua? Joka tapauksessa kyse on sen utopian lopusta. Mutta yleensähän sanotaan, että ilman utopiaa Eurooppa hajoaa. Ainakin, elleivät kansalaiset, yhdistyneenä rajat läpäiseväksi puolueeksi tai verkostoksi, lähde pitkälle marssille rakentamaan näkymiä – jonkinlaista utopiaa ilman utopismia, ilman illuusioita, vaikka ei kuitenkaan ilman tavoitetta. Kaiken yhdellä iskulla ratkaisevan ”kommunismihypoteesin” sijaan muotoilut, jotka ovat mielessämme, jäävät ilman muuta saavuttamattoman ja omalla painollaan kehittymisen hyväksi näkemisen välille: kamppailu poliitikkojen ja asiantuntijoiden monopolia vastaan; kansanedustuksen järjestelmien tekeminen kykeneviksi kontrolloimaan hallituksia ja rakentamaan liittoutumia poliittisen instituution kaikilla tasoilla; ihmisten liikkumisen ja yhteisten asioiden käytön sekä jakamisen etusijalle asettavien tuotannon tapojen sekä sosiaaliturvan ja työn järjestelmien keksiminen; ksenofobian torjuminen aloittamalla kansainvälinen kampanja kansalaisoikeuksien ja vähemmistöjen tunnustamisen puolesta; kuvittelemalla julkinen koulujärjestelmä, joka rakentuu mahdollisuuksien yhtäläisyydelle. Toisin sanoen, demokratisoimalla demokratia ja vastustamalla siinä määrin kuin mahdollista kapitalismin innovaatiostrategioita, joita selkämme takana suunnitellaan.

Todennäköisesti kyse on yhden sukupolven pikemminkin kuin yhden vuosikymmenen tehtävästä. Ennen kaikkea tarvittaisiin uusia sanoja, paremmin artikuloituja sekä vastarinnalle että kapinoille kuin myös yhteiskunnan yleisille tavoitteille, sellaista kohtaamista, joka tuotti aiemmat historialliset vallankumoukset. Ajatusta itseään ei sen sijaan tarvitse enää odottaa. Olemme olleet mukana muiden poliittisten rakennelmien romahduksessa ja muiden sivilisaatioiden taipumisessa maailmanlaajuisen kriisin seurauksena. Emmekö me ole tämän kriisin edessä? Huolimatta siitä ”toipuvatko” markkinat vai eivät, näyttäisi juuri siltä.