Paolo Virno
Ihmisluonnon pelottavien puolien ja poliittisten instituutioiden välinen suhde on epäilemättä ylihistoriallinen kysymys. Sen kohtaamisessa ei juuri auta kulttuurierojen kaleidoskooppi. Kuitenkin, kuten aina, ylihistoriallinen kysymys saa näkyvyyden ja painon vain konkreetissa historiallis-yhteiskunnallisessa konjunktuurissa. Kriisi ja satunnaiset konfliktit tekevät pysyvästä, siis synnynnäisestä ajattelevan eläimen (itse)tuhoisuudesta päivän teeman. Toisin sanottuna: lajinsisäinen aggressiivisuus ponnahtaa etualalle silloin kun moderni keskitetty valtio näkyvästi rappeutuu, vaikka rappiota vyöttävätkin vanhan palauttamiseen pyrkivät pakkoliikkeet ja levottomuutta aiheuttavat muodonmuutokset. Tämän rappion kuluessa, ja sen aiheuttamana, instituutioiden, niiden sääntelevän ja vakauttavan aseman ongelma palaa kaikessa antropologisessa painavuudessaan.
Itse Carl Schmitt näki, selvästi katkerana, valtiosuvereniteetin romahtamisen: “Valtiollisuuden aika on loppumassa…Valtio poliittisen yhtenäisyyden mallina, valtio kaikista monopoleista erikoisimman haltijana, siis poliittisen päätöksen monopolin haltijana, on menettämässä valtaistuimensa.” ”Poliittisen päätöksen” monopolin murentuminen juontuu yhtälailla nykyisen tuotantoprosessin (joka perustuu abstraktille tiedolle ja kielelliselle kommunikaatiolle) luonteesta kuin 60–70-lukujen yhteiskunnallisista taisteluista ja niitä seuranneesta elämänmuotojen monimuotoistumisesta, elämänmuotojen, jotka ovat tunteettomia ”alustavalle sopimukselle tottelevaisuudesta”. Tässä ei ole syytä seisahtua näihin syihin tai tuulettaa niitä muilla todennäköisillä. Se, millä on merkitystä, ovat pikemminkin kysymykset, jotka leiriytyvät uuteen tilanteeseen. Minkälaisia instituutioita on valtioapparaatin ulkopuolella? Kuinka jarruttaa ihmiseläimen tasapainottomuutta ja vaarallisuutta siellä missä ei voida laskea enää toistuvan väkivaltaisen pakottamisen varaan kulloinkin voimassa olevien sääntöjen soveltamiseksi? Millä tavoin viettiylijäämä ja maailmaan avautuminen, jotka luonnehtivat lajiamme, voivat toimia poliittisena vasta-aineena myrkyille, joita ne itse tuottavat?
Nämä kysymykset tuovat mieleen Israelin kansan eksoduksen yhden rosoisimman episodin: ”napinan erämaassa”, siis joukon harvinaisen ankaria sisäisiä konflikteja. Sen sijaan että olisivat alistuneet faaraolle tai nousseet hänen valtaansa vastaan, Israelin kansa oli ottanut käyttöön ”kolmannen mahdollisuuden” periaatteen, tarttuen viimeiseen ja halveksittuun mahdollisuuteen: ”orjuuden ja oikeudettoman työn talon” hylkäämiseen. Se lähtee nyt ei-kenenkään maahan ja kokeilee siellä itsehallinnon ennen näkemättömiä muotoja. Mutta solidaarisuuden side heikkenee: kasvaa kaipuu vanhaa sorronalaisuutta kohtaan, kunnioitus kanssa pakenevia tovereita kohtaan kääntyy yllättäen vihaksi, väkivalta ja epäjumalien palvonta leviävät. Jakautumisia, tyrannisointia, herjaamista, aggressiivisuuden monimuotoisuutta: sitten Siinain kukkuloilla näyttäytyy ”olento, joka on yhtä määrittelemätön, läpitunkematon ja ’avoin kysymys’ kuin sen olemus” (jälleen Schmittin sanat). Eksoduksen tarina muodostaa kenties kaikkein arvovaltaisimman teologis-poliittisen mallin valtion ylittämisestä. Koska se avaa mahdollisuuden uhata faraoonista päätöksen monopolia keskinäisriippuvaisen vetäytymisen kautta; myös koska se, antaessaan suuren korostuksen ”napinalle”, sulkee pois sen, että vetäytymisen perustana olisi ihmiseläimen luonnollinen lempeys. Tasavalta, joka ei ole enää valtiollinen, on hyvin läheisessä ja verhoamattomassa suhteessa lajimme synnynnäiseen destruktiivisuuteen.
Itsen alistus 