Etienne Balibar
On vuoden 2009 loppu ja samalla jo tämän kuluvan vuosisadan ensimmäisen kymmenluvun loppu. Nykyinen ja mennyt risteytyvät joissakin mielikuvissa, jotka ovat paljastavia suhteessa ”Eurooppa-kysymyksen” kehittymisen tapoihin. Vaikutelma on pikemminkin hämmentävä, kun tilannetta tarkastellaan instituutioiden kehittymisen näkökulmasta, tai kun sitä mitataan niiden toiveiden pohjalta, joita Euroopan perustuslakiin liitettiin.
Lissabonin sopimus on astunut voimaan ja se näyttää vahvistavan liikettä kohti ”postnationaalia” tulevaisuutta, vaikkakin kompromissein, joiden hintana on demokratisoitumisen ja oikeuksien lisääntymisen hidastuminen. Sille samanaikaista on julkisen mielipiteen ajelehtiminen kohti rasismia, mistä Sveitsissä käyty äänestys minareeteista on merkki (juuri siksi, että Sveitsi, joka ei ole EU:n jäsen, näyttää meille kuin peilistä kuvan itsestämme). Siinä kaksi tekijää, jotka on lisättävä Euroopan yhdistymisen huojuvaan vaakaan.
Asia ei ole millään tavalla helppo, yksisuuntainen tai vääjäämätön. Mutta on yksi polttava kysymys: kummalla menee tänään paremmin, uuden kansalaisuuden ensiaskeleilla vai erilaisilla identiteettihakuisilla regressioilla? Esittämäni näkemykset ovat melko pessimistisiä. Mutta samalla haluan niiden avulla tuoda esiin sen, että aina on suurempia mahdollisuuksia kehitykseen, tai haarautumisiin, kuin alussa yleensä ajatellaan.
Palataan vuoteen 1989. Puolelle Eurooppaa se oli todellinen vallankumous: rajojen avautuminen, valtakoneiston nurin kääntäminen, sosiaalisten suhteiden muutos, puhetapojen muutos, monesti kansalaisten itsensä aloitteesta tapahtunut. Leninin määritelmä: ”Ylhäällä olevat eivät kyenneet enää hallitsemaan, alhaalla olijat eivät halunneet enää tulla hallituiksi”, sopii siihen täydellisesti. Mutta tätä vallankumousta ei käsitetty samalla tavoin sisäpuolella ja ulkopuolella. Ja se, mitä siitä kumouksesta seurasi, ei ole antanut mahdollisuuksia päästä eroon moniselitteisyydestä.
Siitä todistavat jatkuvat vaikeudet käsitellä Euroopan unionin ”uusia jäseniä” tasa-arvoisuuden tasolla, siis maina, joilla olisi nähtävissä samat toimintakyvyt kuin ”perustajajäsenillä”. Tämä näkyy symmetrisesti itäisen Euroopan maiden harjoittamassa jatkuvassa tunnustuksen hakemisessa. Väärinkäsitys on sitäkin kummallisempi, koska, monestakin näkökulmasta, poliittisen maiseman muutokset Euroopan yhdeltä laidalta toiselle ovat lähtöisin samoista syistä ja johtavat samoihin eroihin (ja on sanottava, että ne ovat yhä hankalammin palautettavissa vanhoihin käsityksiin ”vasemmistosta” ja ”oikeistosta”).
Olennainen osa näitä perspektiivien hajoamisia on peräisin kylmän sodan ideologioiden ja taloudellisen globaalistumisen yhteisvaikutuksesta.
Idän vallankumouksilla ei ollut mitään olennaisesti yhteistä kapitalismin maailmanlaajuiseksi muuttumisen kanssa. Vielä sitäkin vähemmän niissä oli kyse pyrkimyksestä rajattomaan individualismiin. Ne vaativat itsenäisyyttä, aatteellista moniarvoisuutta ja yhteiskunnallisia vapauksia. Mutta nomenklatuuran jäsenten takinkääntö transnationaalisen kapitalismin diilereiksi, pakkomielle Venäjän uhasta ja ”kylmän sodan” loppumisen mieltäminen taloudellisen liberalismin periaatteiden täydelliseksi voitoksi, ovat työntäneet näitä maita sotilaalliseen liittoutumiseen Yhdysvaltojen kanssa ja jäljentämään enemmän ”länsimaiselta” näyttävää mallia valtion alistamisesta markkinoille.
Ei ollut juuri mahdollisuuksia siihen, että asiat olisivat voineet sujua toisin, koska samaan aikaan maat, jotka olivat kehittäneet ”eurooppalaista sosiaalista mallia”, (joka oli tulos kokonaisesta luokkataisteluiden, sotien, jälleenrakennuksen, kolonialismin ja dekolonisaation historiasta, mutta myös vastauksesta kommunismin haasteeseen), olivat romuttamassa sitä. Euroopan ”jälleenyhdistyminen” käy siis yksiin yleisen yksityistämisen ja sääntelyn purkamisen ohjelman käyttöön ottamisen kanssa. Sen juridinen pyhittäminen kyllä epäonnistui vuoden 2004 sopimuksen poisvetämisen ansiosta, mutta käytännön tasolla se on jatkunut keskeytyksettä.
Opetus, jonka voimme tästä saada, on ennen kaikkea seuraava: kun ”eurooppalaisilla” on taipumus nähdä historiansa sisäsyntyisenä, teatterinäytelmänä, jossa he itse ovat ainoita näyttelijöitä (seikka, joka tarkoittaa muun muassa sitä, että he esittävät historian ikään kuin todisteena identiteetistä, kollektiivisen seikkailun täyttymyksenä ja toinen toisilleen aiheuttamien haavojen parantumisena), niin todellisuudessa tämä historia on suurelta osin kirjoitettu muualla. Se ei tapahdu ”Euroopassa”, vaan maailman yhdessä ja autonomialtaan yhä suhteellisemmassa provinssissa. Tämä on totta niin yhteiskunnallisten voimasuhteiden, voimavarojen kuin kulttuuristen vaikutteiden näkökulmasta.
Tämän osin julkilausumattoman uusliberalismiin suuntautuvan kehityksen seurausten joukossa on kaksi merkittävää tekijää, vaikka ei ole syytä sekoittaa niiden erilaisia logiikoita keskenään. Kuitenkin niiden päällekkäisyys auttaa omalta osaltaan ksenofobian muodostumista politiikan määrääväksi tekijäksi Euroopassa. Ensimmäinen seuraus on, että työväenluokka (termin laajassa merkityksessä palkkatyöläisistä erilaisiin prekaareihin), kun se on joutunut elämänsä koko järjestelmän romahtamisen ääreen mukaan lukien sosiaaliturvan romuttamisen, ammattitaidon kehittämisen näkymien kieltämisen, työttömyyden kasvun ja institutionalisoimisen ja tulojen supistumisen, pyrkii samaistamaan oman asemansa puolustamisen – josta hyvin usein ei ole jäljellä kuin katkera muisto – maahanmuuttajien ulossulkemiseen. Maahanmuuttajien maahantulo ja pysyvä juurtuminen sukupolvi toisensa jälkeen alueelle symboloivat kapitalistisen globaalistumisen vastustamatonta luonnetta. Ikään kuin kansallissosiaalisessa valtiossa rakentuneen kansalaisuuden hajotessa ja sille uskottavan vaihtoehdon puuttuessa, kansallisen muodon nostaminen fetissiksi ja ulkomaalaisen kääntäminen viholliseksi voisivat estää sosiaalisen sisällön katoamisen.
Toinen ilmiö on kokonaan erilainen: kyse on politiikan pakkoluovuttamisesta pelkästään hallitusten omaisuudeksi, erityisesti (suhteellisesti) voimakkaimpien kansallisvaltioiden hallitusten, kuten Britannian, Ranskan ja Saksan. Tietenkin kyseessä on paradoksi, kun samaan aikaan juhlitaan Euroopan parlamentin päätösvallan vahvistumista – parlamentin, jossa päätetään lähes federalistiselta pohjalta monista ympäristöä, työelämää, kasvatusta ja koulutusta sekä Euroopan kansalaisten juridisia oikeuksia koskevista normeista.
Edessämme on todellisuudessa merkittävä riski hetkellä jona talouskehitys on jatkuvan epävarmuuden tilassa, jolle ei näy loppua. Tarvitaan kiireellisesti toimenpiteitä, kuten finanssioperaatioiden kontrollointia ja investointitoiminnan saamista uudelleen liikkeeseen, aloitteellisuutta, eikä se ole mahdollista ilman kansan tukea ja toimien transnationaalista legitiimiyttä. Tämä politiikan pakkoluovutus selittyy sillä, että poliittinen ja hallinnollinen eliitti, joka täyttää valtapaikat, asettaa aina lähtökohdakseen ”kansan tietämättömyyden” eikä sillä ole itsensä jatkuvan uudelleen tuottamisen lisäksi mitään muuta horisonttia. Kyse on myös eräänlaisesta ryöstöstä, jonka laajentumisesta hyötyneet hallitukset ovat tehneet harhauttamalla vastarinnan liberalistisen kansainvälistymisen suuntaan.
Työväestön epätoivon (jota lisää keskiluokan pahoinvointi uusrikkaiden samalla pöyhkeinä juhliessa) ja hallitsijoiden immuunisuuden strategian yhteisvaikutuksena Euroopassa ei ole kohta enää minkäänlaista ”valtiovaltaa” eikä todellista ”lakiasäätävää” valtaa. Puhuin jokin aika sitten valtiollisuudesta ilman valtiota. Tässä kehyksessä nationalismipuhe tunkeutuu kaikkialle, kuten Ranskassa käyty ”keskustelu” kansallisesta identiteetistä osoittaa. Toinen, esimerkiksi, ei ”eurooppalainen” ei ”kristitty” (kuvitteellinen hahmo, joka kuitenkin lihallistuu väkivallan maalitauluiksi pystytetyissä todellisissa ihmisissä) on kaikkein eniten esillä oleva pakkomielle. Ei pidä kuitenkaan erehtyä, ksenofobia kohdistuu vieraaseen ylipäätään. Sen tähtäimessä on ero. Monilta osin maahanmuuton tai islamin vastainen rasismi ei ole muuta kuin fundamentaalisen naapuria, poikkeavaa kohtaan tunnetun epäluottamuksen – vaikka se ei sitä lausuisikaan julki – laajentamista aina jotta voitaisiin piirtää tähän selvät rajalinjat.
Merkitseekö tämä, että elämme nationalismien ylittämisen aikakauden loppua? Joka tapauksessa kyse on sen utopian lopusta. Mutta yleensähän sanotaan, että ilman utopiaa Eurooppa hajoaa. Ainakin, elleivät kansalaiset, yhdistyneenä rajat läpäiseväksi puolueeksi tai verkostoksi, lähde pitkälle marssille rakentamaan näkymiä – jonkinlaista utopiaa ilman utopismia, ilman illuusioita, vaikka ei kuitenkaan ilman tavoitetta. Kaiken yhdellä iskulla ratkaisevan ”kommunismihypoteesin” sijaan muotoilut, jotka ovat mielessämme, jäävät ilman muuta saavuttamattoman ja omalla painollaan kehittymisen hyväksi näkemisen välille: kamppailu poliitikkojen ja asiantuntijoiden monopolia vastaan; kansanedustuksen järjestelmien tekeminen kykeneviksi kontrolloimaan hallituksia ja rakentamaan liittoutumia poliittisen instituution kaikilla tasoilla; ihmisten liikkumisen ja yhteisten asioiden käytön sekä jakamisen etusijalle asettavien tuotannon tapojen sekä sosiaaliturvan ja työn järjestelmien keksiminen; ksenofobian torjuminen aloittamalla kansainvälinen kampanja kansalaisoikeuksien ja vähemmistöjen tunnustamisen puolesta; kuvittelemalla julkinen koulujärjestelmä, joka rakentuu mahdollisuuksien yhtäläisyydelle. Toisin sanoen, demokratisoimalla demokratia ja vastustamalla siinä määrin kuin mahdollista kapitalismin innovaatiostrategioita, joita selkämme takana suunnitellaan.
Todennäköisesti kyse on yhden sukupolven pikemminkin kuin yhden vuosikymmenen tehtävästä. Ennen kaikkea tarvittaisiin uusia sanoja, paremmin artikuloituja sekä vastarinnalle että kapinoille kuin myös yhteiskunnan yleisille tavoitteille, sellaista kohtaamista, joka tuotti aiemmat historialliset vallankumoukset. Ajatusta itseään ei sen sijaan tarvitse enää odottaa. Olemme olleet mukana muiden poliittisten rakennelmien romahduksessa ja muiden sivilisaatioiden taipumisessa maailmanlaajuisen kriisin seurauksena. Emmekö me ole tämän kriisin edessä? Huolimatta siitä ”toipuvatko” markkinat vai eivät, näyttäisi juuri siltä.
Itsen alistus 