Sapatista, juhlasta ja joutilaisuudesta

Giorgio Agamben

1. Se, että juhlan ja joutilaisuuden tai toimettomuuden välillä on erityinen suhde, näkyy selvästi juutalaisten sapatissa. Juutalaisten juhlien juhlana, joka on heille uskon paradigma (yesod ha-emuna) ja jollain tavoin jokaisen juhlan arkkityyppi, sen teologinen paradigma on siinä tosiasiassa, että sitä ei ole julistettu pyhäksi luomisen juhlana, vaan kaiken tekemisen pysäyttämisenä: ”Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään.” ”Muista pyhittää lepopäivä. Kuutena päivänä tee työtä ja hoida kaikkia tehtäviäsi, mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti.” Juutalaisten tilaa sapatin juhlan aikana kutsutaan siksi sanalla menucha (Filonin kreikalla anapausis tai katapausis), siis toimettomuus. Kyse ei ole jostain vain ihmistä koskettavasta seikasta, vaan jostain iloisesta ja täydellisestä, joka määrittää itsensä Jumalan olemusta (”Vain Jumala”, kirjoittaa Filon, ”on todella nimenomaan toimeton … sapatti, joka tarkoittaa toimettomuutta, on Jumala”). Kun Jahve Psalmeissa herättää eskatologisen odotuksen, sanoo hän väärintekijöistä, että ”he eivät astu toimettomuuteeni”.

Siksi rabbiininen perinne kaikessa tavanomaisen huolellisessa pikkutarkkuudessaan laskee toimia, joita sapatin aikana ei ole luvallista tehdä. Mishna luettelee näin kolmekymmentä yhdeksän toimintoa (melachot), joista juutalaisten on huolella pidättäydyttävä: niittämisestä ja kylvämisestä, keittämisestä ja taikinan vaivaamisesta, kutomisesta ja kehräämisestä nahan parkitsemiseen, kirjoittamisesta tulen tekemiseen, esineiden kantamisesta solmun avaamiseen. Itse asiassa laajemmassa tulkinnassa, jonka suullinen perinne siitä antaa, melachot kattaa työn ja tuotannollisen toiminnan koko piirin.

2. Tämä ei merkitse, että sapatin juhlan aikana ihmisten olisi pidättäydyttävä kaikesta toiminnasta. Päämäärähakuisen tuotannon elementti on tässä ratkaisevassa asemassa. Itse asiassa juutalaisen perinteen mukaan puhdas tuhoaminen, jonka tavoitteena ei ole rakentaa mitään, ei ole melacha, se ei riko sapatin lepoa (siksi kohtaamme juhlakäyttäytymisessä muillakin kuin juutalaisilla usein iloista ja joskus jopa väkivaltaista tuhoamista ja tuhlausta). Vaikka olisi kiellettyä sytyttää tulta ja tehdä ruokaa, menuchan henki ilmaisee itsensä kuitenkin erityisellä tavalla ruokien syömisessä, ruokien, joista, kuten kaikissa juhlissa, huolehditaan erityisen tarkasti. Hieman yleisemmällä tasolla koko sallittujen tapojen ja toimien piiriä, arkiaskareista aina juhla- ja ylistyslauluihin, värittää tuo vaikeasti määriteltävä sävy, jota kutsumme ”juhlavuudeksi”.  Juutalaiskristillisessä perinteessä tämä erityinen yhdessä tekemisen ja elämisen tapa saa ilmauksensa käskyssä (jonka merkityksen näytämme nykyään kokonaan kadottaneen) ”pyhittää lepopäivä”. Juhlaa määrittävä toimettomuus ei ole yksinkertaista liikkumattomuutta tai pidättäytymistä: se on pikemminkin pyhittämistä, siis toiminnan ja elämän erityinen tapaluokka.

3. Se, että juhla nykyään (huolimatta siitä hieman nostalgisesta korostuksesta, joka siihen liittyy), ei  ole enää jotakin, jonka voimme täysin rinnoin kokea, on liiankin ilmeistä. Kerényi rinnasti juhlamielen katoamisen tilanteeseen, jossa halutaan tanssia, vaikka ei kuullakaan musiikkia. Me jatkamme isovanhempiemme meille opettamien asioiden tekemistä, me pidättäydymme enemmän tai vähemmän täydellisesti työstä, me valmistamme enemmän tai vähemmän huolellisesti joulukalkkunan tai pääsiäislampaan, me iloitsemme ja annamme lahjoja ja laulamme, mutta me emme enää kuule musiikkia, emme osaa enää ”pyhittää”. Emme kuitenkaan kykene kieltäytymään juhlasta. Jatkamme kaikissa yhteyksissä, myös määrättyjen juhlien ulkopuolella, tuon erityisen – ja kadotetun – toiminnan ja elämisen tavan seuraamista. Tavan, jota kutsumme ”juhlimiseksi”. Pakotamme itsemme tanssimaan peittäen musiikin katoamisen diskojen ja kovaäänisten jylinällä, jatkamme tuhoamista ja tuhlaamista – myös, ja yhä useammin, elämän – onnistumatta enää saavuttamaan menuchaa, yksinkertaista, mutta meille mahdottomaksi muuttunutta joutilaisuutta, joka yksin kykenisi palauttamaan juhlalle mielekkyyden. Mutta miksi toimettomuus on meille niin vaikeaa ja hankalaa? Ja mitä juhlinta on ihmisen elämän ja toiminnan määreenä?

4. Plutarkhos kertoo teoksessaan Quaestiones conviviales osallistuneensa Khaironeiassa juhlaan, jota kutsutaan ”bulimian karkottamiseksi”. Hän kirjoittaa, että ”se on esi-isiltä periytyvä juhla, jota arkontti juhlii julkisella alttarilla ja kansalaiset kodeissaan”. Sitä kutsutaan ”bulimian karkottamiseksi” (boulimou exelasis). Joku orjista ajetaan ulos talosta siveydenpuun vitsalla piiskaten. Samalla huudetaan: ”Bulimia ulos, rikkaus ja terveys sisään.” Boulimos tarkoittaa ”naudannälkää” (suom. ”sudennälkä”). Plutarkhos kertoo meille, että Smirnessä vietettiin samankaltaista juhlaa, jonka aikana, jotta boubrostis (”syödä kuin härkä”) saataisiin karkotettua, uhrattiin kokonainen musta härkä nahkoineen päivineen.

Jotta ymmärrettäisiin mistä näissä juhlissa oli kyse, on päästävä eroon siitä oletuksesta, että näin taloon toivottiin rikkautta ja ruuan runsautta. Sen, että mistään tällaisesta ei ollut kyse, todistaa vastaansanomattomasti se tosiseikka, että tiehensä ei ajeta nälkää ja puutetta, vaan päinvastoin ”härännälkää”, jatkuvaa ja tyydyttämätöntä nautaeläimille luonteenmaista syömistä (jonka symboli loputtomasti ja hitaasti märehtivä lehmä on). ”Bulimisen” orjan tiehensä ajaminen merkitsee näin tietynlaisen syömisen tavan karkottamista (eläimellisen ahmimisen tai hotkimisen, jolla yritetään tyydyttää nälkää, joka on määritelmällisesti tyydyttämätöntä) ja tilan avaamista toisenlaiselle ruokailulle, inhimilliselle ja juhlivalle syömiselle, joka voi alkaa vasta kun ”härännälkä” on karkotettu, kun bulimia on tehty toimettomaksi ja pyhitetty. Näin syöminen on, ei siis kuin melacha, johonkin päämäärään suuntautunut toiminta, vaan toimettomuutta tai joutilaisuutta ja menucha, ravinnon hankinnan sapatti.

5. Nykykielissä kreikankielinen termi ”härännälälle” on säilynyt lääketieteen sanastossa osoittamaan syömishäiriötä, joka 1970-luvun lopulta lähtien on tullut rikkaissa länsimaissa yleiseksi. Tämän häiriön (joka toisinaan esiintyy yhteydessä symmetriseen vastakohtaansa, anoreksiaan) oireyhtymää luonnehtivat toistuvat syömisorgioiden jaksot, tunne kontrollin menettämisestä ahmimiskohtauksien aikana ja heti sen jälkeen turvautuminen erilaisiin oksentamisen ja vatsan tyhjentämisen käytäntöihin. On huomautettu, että syömishäiriöillä, joista aletaan tehdä satunnaisia havaintoja 1800-luvun puolivälin jälkeen ja saavat vasta meidän aikanamme todellisen epidemian piirteitä, on edeltäjänsä uskonnollisen piirissä, paastorituaaleissa (Keskiajan ”anorektisissa pyhimyksissä”) ja niiden vastakohdissa, juhlien yhteydessä pidetyissä syömingeissä (itse termi eating binges, joka amerikkalaisten psykiatrien käyttämässä lääketieteen sanakirjassa määrittää bulimiajaksoja, viittaa ylensyömiseen juhlien aikana, ja on olemassa juhlia, kuten Islamin Ramadan, jotka näyttävät muodostuvan silkasta yksinkertaisesta rituaalisesta vuorottelusta anoreksian ja bulimian, paaston ja syöminkien välillä).

Tästä näkökulmasta on mahdollista katsoa bulimia nervosan olevan jollain tavoin yhteydessä Plutarkhoksen meille kuvaamaan samannimiseen juhlaan. Kuten talosta siveydenpuun vitsalla häädetyn orjan ruumiiseen henkilöitynyt härännälkä, joka oli poistettava kaupungista tilan tekemiseksi juhlaruokailulle, myös bulimikko elää tyydyttämättömän ruokahalunsa kanssa omassa lihassaan härännälkää, joka nykyään on kuitenkin mahdotonta karkottaa kaupungista. Usein ylipainoisena, epävarmana, kyvyttömänä kontrolloimaan itseään, ja siten, toisin kuin anorektikko, vahvan sosiaalisen syyllistämisen kohteena, bulimikko on hyödytön syntipukki meidän aikamme aidolle kyvyttömyydelle juhlia, käyttökelvoton jäänne puhdistavasta seremoniasta, jonka merkityksen nykyaikaiset yhteiskunnat ovat hukanneet.

6. Bulimikon käyttäytyminen näyttää todistavan, ainakin osin, katarttisen tarpeen muistoa. Kyse on oksentamisesta, johon hän pyrkii sekä mekaanisesti, työntämällä sormet kurkkuunsa, että turvautumalla oksennuslääkkeisiin tai ulostuslääkkeisiin (nämä viimeksi mainitut, kuten laulaja Karen Carpenterin tapauksessa, voivat saattaa potilaan hengenvaaraan). Ensimmäisistä bulimiaa koskevista tutkimuksista alkaen oksentamiseen turvautumista on pidetty diagnoosin olennaisena osana (vaikka pieni osa bulimikoista, noin kuusi prosenttia, ei siihen turvaudukaan). Tämän pakonomaisen vatsantyhjennyksen selittäminen potilaiden (erityisesti naispuolisten) halulla olla lihomatta ei vaikuta riittävältä. Todellisuudessa bulimikko, torjuessaan sen, minkä oli juuri ahmimiskohtauksessaan nielaissut, näyttää tiedostamattaan ottavan itselleen sen tehtävän, jonka orja suoritti iloisena Khaironeian kansalaisten puolesta (ja nimenomaan viittamaalla tähän säännönmukaiseen vuorotteluun ylensyönnin ja oksentamisen, synninteon ja sovituksen välillä kirjan nimeltä Responsible Bulimia kirjoittaja kykeni väittämään harjoittaneensa bulimiaa ”tietoisesti ja onnistuneesti” useita vuosia).

7. Eläimellinen ahneus ja inhimillinen ateriointi, jotka rituaalikäyttäytyminen esittää meille välttämättä eri asioina, eivät todellisuudessa ole toisistaan erotettavissa. Jos Smirnessä boubrostiksen, ”nälän kuin härällä”, karkottaminen yhdistyi härän uhraamiseen ja rituaaliateriaan, myös Khaironeiassa uhri (jota Plutarkhos nimitti sanalla thysia), jota seurasivat julkiset syömingit, näyttää muodostuvan olennaisesti boulimoksen karkottamisesta, siis ihmisruumiissa sijansa saaneen härännälän (”sudennälän”) toimettomaksi tekemisestä. Samalla tavoin  bulimian oireyhtymässä, potilas oksentaessaan ruuan välittömästi ja liki huomaamattaan heti ahmittuaan sen, ikään kuin oksentaisi ruokaansa jo samalla kun hän hotkii sitä ja oksentamalla tekisi toimettomaksi eläimellistä nälkää itseään.

Tämä eläimellisen ja inhimillisen, härännälän ja juhla-aterian salavuoteus sisältää arvokkaan opetuksen juhlan ja joutilaisuuden tai toimettomuuden keskinäisyhteydestä, jota yritämme tehdä ymmärrettäväksi. Joutilaisuus – tämä on oletus, joka tarkoituksemme on esittää – ei ole juhlan seuraus tai ennakkoehto (pidättäytyminen työstä), vaan se käy yksiin juhlinnan itsensä kanssa siinä mielessä, että siihen sisältyy nimenomaan inhimillisten toimien, tekojen ja eleiden toimettomaksi saattaminen ja neutralisointi, ja niiden tekeminen vain tällä tavalla juhlaviksi (juhlan valmisteleminen merkitsee tässä mielessä ”valmistamista”, jonkin kuluttamista, eliminointia ja toimettomaksi tekemistä).

8. Se, että sapatti – jokainen juhla – ei ole pelkästään, kuten kalentereissamme, lepopäivä, joka lisätään työpäivien perään, vaan merkitsee erityislaatuisen tekemistä ja aikaa, sisältyy samaan Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomukseen, jossa toiminnan loppuun saattaminen ja lepo yhdistyvät samana seitsemäntenä päivänä (”Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään”). Nimenomaan korostaakseen työn tuloksen ja työn välitöntä jatkuvuutta – ja samalla heterogeenisyyttä – Genesi Rabbah -nimellä tunnetun kommentin kirjoittaja kirjoittaa: ”Ihminen, joka ei aikoja, hetkiä ja tunteja tunne, ottaa jotakin maallisesta ajasta ja lisää sen pyhään aikaan; mutta pyhimys, siunattu olkoon hänen nimensä, joka ajat, hetket ja tunnit tuntee, astuu sapattiin melkeinpä vahingossa.”  Samassa merkityksessä on luettava toisen kommentaattorin käsitys, jonka mukaan ”sapatin sääntö vastaa kaikkia Tooran sääntöjä”, ja sapatin noudattaminen ”valmistelee messiaan tulemista”. Se merkitsee, että lepo sapattina ei ole pelkkää pidättäytymistä ja vailla suhdetta muiden päivien sääntöihin ja tekoihin, vaan päinvastoin vastaa käskyjen täydellistä täyttymistä (messiaan tuleminen merkitsee lopullista täyttymystä, Tooran muuttumista toimettomaksi tai joutilaaksi). Tästä syystä rabbiininen perinne näkee sapatissa messiaanisen valtakunnan ennakoinnin ja laskelman. Talmud ilmaisee tavanomaisella karkeudellaan tämän sukulaisuuden sapatin ja ”tulevan ajan”, olam habba, kesken: ”Kolme seikkaa ennustavat tulevaa aikaa, aurinko, sapatti ja tashmish (sana, joka ilmaisee sukupuoliyhdyntää tai ulostamista).” Kuinka olisi ymmärrettävä silloin sapatin ja tehdyn työn ja toimettomuuden läheinen suhde ja niiden liki vastavuoroinen immanenssi? Kommentissaan Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan Rashi kertoo perinteestä, jonka mukaan myös sapattina luotiin jotain: ”Mitä maailmankaikkeudesta puuttui vielä kuuden luomispäivän jälkeen? Menucha (’”joutilaisuus’”, ’”lepo’”). Tuli sapatti, tuli menucha, ja maailmankaikkeus oli täysi.” Myös joutilaisuus tai toimettomuus kuuluu luomiseen, se on Jumalan työtä; mutta kyse on niin sanotusti erityislaatuisesta työstä, joka muodostuu siitä, että se tekee muista töistä toimettomia, saattaa ne lepäämään. Rosenzweig ilmaisee tämän sapatin ja luomisen heterogeenisen läheisyyden kirjoittamalla, että sapatti on samalla ja samanaikaisesti sekä luomisen että pelastuksen juhla, tai oikeastaan, että sapattina juhlitaan luomista, jonka päämääränä on alun alkaen pelastus (siis joutilaisuus tai toimettomuus).

9. Juhlaa ei määritä se, mitä silloin ei tehdä, vaan pikemminkin, että se, mitä tehdään – mikä sellaisenaan ei poikkea arkipäivinä tehdystä – muutetaan mitääntekemättömyydeksi, tehdään toimettomaksi, vapautetaan ja pidätetään ”ekonomiastaan”, niistä syistä ja päämääristä, jotka sitä arkipäivinä määrittävät. (Mitääntekemättömyys on tässä mielessä vain tämän pidättäytymisen ääritapaus.) Jos syödään, ei syödä pelkästään ravinnon saamiseksi; jos pukeudutaan, ei pukeuduta kylmältä suojautumiseksi; jos kävellään, ei kävellä jonnekin mennäkseen; jos puhutaan, ei puhuta tietojen välittämiseksi; jos vaihdetaan esineitä, niin ei tehdä ostamisen tai myymisen tarkoituksessa.

Ei ole juhlaa, joka ei, jollain tavoin, kuljettaisi mukanaan tätä pidättäytymisen elementtiä ja joka ei siis alkaisi ihmisten toimien toimettomaksi tekemisestä. Giuseppe Pitrén kuvaamissa sisilialaisissa kuolleiden juhlissa (mutta jotain samanlaista tapahtuu kaikissa juhlissa, joissa on mukana lahjojen antamista, Kuten Halloweenissa, jossa kuolleet henkilöityvät lapsiin), kuolleet (tai Stirnaksi sanottu eukko, sanasta strena, joka on latinaksi nimi uuden vuoden alun juhlissa annetuille lahjoille) varastavat räätäleiltä, kauppiailta ja leipureilta näiden tuotteita antaakseen niitä lapsille. Joulun ja uudenvuoden lahjat, kuten lelut, ovat käyttötavaroita ja vaihdettavia tavaroita, joista on tehty joutavia tai toimettomia ja jotka on irrotettu niiden ekonomiastaan. Kaikissa karnevaalin kaltaisissa juhlissa, kuten roomalaisten saturnaliassa, olemassa olevat yhteiskunnalliset suhteet pidätetään ja käännetään ympäri: eivät ainoastaan orjat käske isäntiään, vaan suvereenisuus annetaan ilveilijäkuninkaan käsiin (saturnalicius princeps), joka syrjäyttää laillisen kuninkaan sillä tavoin, että juhla näyttäytyy ennen muuta olemassa olevan vallan ja arvojen toimettomaksi tekemisenä. ”Ei ole vanhaa juhlaa ilman tanssia”, kirjoittaa Lucianus. Mutta mitä tanssi on, ellei ihmisruumiin vapauttamista sen utilitaristisista liikkeistä ja eleiden näyttämistä niiden puhtaassa toimettomuudessa? Entä mitä ovat naamiot, jotka osallistuvat monin tavoin eri kansojen juhliin, elleivät ennen kaikkea kasvojen neutralointia?

10. Se ei merkitse, että ihmisten toimet, jotka juhla on seisauttanut ja tehnyt toimettomiksi, olisivat välttämättä erillisiä ja siirretty korkeamman ja arvokkaamman piiriin. Sen sijaan on mahdollista, että tämä juhlan erottaminen pyhän piiriin, mikä on varmasti jossain vaiheessa tapahtunut, on kirkkojen ja papiston aikaansaamaa. Pitäisi kenties yrittää kääntää ympäri tavanomainen kronologia, joka asettaa uskonnolliset ilmiöt alkuperäisiksi ja nämä sitten sekularisoidaan, ja olettaa sen sijaan ensimmäiseksi hetki, jossa ihmistoimet yksinkertaisesti neutraloidaan ja tehdään toimettomiksi juhlassa. Se, mitä kutsumme uskonnoksi (termi, joka siinä merkityksessä kuin me sitä käytämme, puuttuu antiikin maailmasta) puuttuisi tässä tapauksessa asioiden kulkuun ajaakseen juhlan eristetyn piiriin. Lévi-Straussin hypoteesi, jossa niitä peruskäsitteitä, joiden kautta olemme tottuneet ajattelemaan meille tuttuja uskonnon peruskäsitteitä (kuten mana, wakan, orenda, tabou jne.), luetaan muodoltaan ylivuotavina, ja jotka, sikäli kuin ne ovat sellaisenaan tyhjiä, kykenevät juuri siksi täyttämään minkä tahansa symbolisen sisällön, hankkisivat tästä näkökulmasta vieläkin laajemman merkityksen. Muodot, joiden ”symboliarvo on nolla”, vastaisivat inhimillisiä toimia ja asioita, jotka juhla on tyhjentänyt ja tehnyt toimettomiksi ja joihin uskonto käy käsiksi erottaakseen ne ja koodatakseen ne uudelleen omaan seremonialliseen järjestykseensä.

Joka tapauksessa sille, että juhlan toimettomuus edeltää uskontoa tai on tulos päinvastoin uskonnon järjestelmien profanaatiosta, niiden käytettäväksi tekemisestä, on tässä olennaista sellaisen käytännön ulottuvuus, jossa jokapäiväistä, yksinkertaista ihmisten toimintaa ja tekemistä ei kielletä tai torjuta, vaan se pysäytetään ja tehdään joutilaaksi, jotta se tulisi sellaisenaan juhlinnassa ilmaistuksi. Siten juhlakulkue ja tanssi ilmaisevat ja muuttavat ihmisruumiin tavanomaisia liikkeitä, lahjat paljastavat odottamattoman puolen talouden ja työn tuotteissa, juhla-ateria uudistaa ja muuntaa härännälän (sudennälän). Se ei tee niin tehdäkseen niistä pyhiä ja koskettamattomia, vaan päinvastoin, avatakseen niille uuden – tai vanhemman – mahdollisen sapattikäytön. Talmudin karkea ja ilveilevä kieli, joka yhdistää tulevan ajan pantteina sapatin ja sukupuoliyhdynnän (tai ulostamisen), näyttää tässä kaiken vakavuutensa.

Vihreät ja No global – Michael Hardtin haastattelu

Voisiko uusi globaali liike kymmenen vuotta Seattlessa pidettyjen Maailman kauppajärjestön vastaisten mielenosoitusten jälkeen syntyä Kööpenhaminan jäisillä kaduilla, joille on kerääntynyt tuhansia mielenosoittajia seuraamaan YK:n ilmastokokousta? Naomi Kleinin mukaan Kööpenhamina merkitsee globalisaation vastaisen liikkeen aikuistumista. Michael Hardt ei sen sijaan peittele vaikeuksia, joita ilmastonmuutos asettaa antikapitalistiselle vasemmistolle. Hänen mielestään ”on löydettävä yhtymäkohtia hyvinvoinnin demokraattisten vaatimustemme ja luonnonvarojen rajallisuuden väliltä. Eikä kyse ole helposta tehtävästä.”

Onko Kööpenhaminaan järjestäytynyt liike mielestäsi jatkoa globalisaation vastaiselle liikkeelle?

Seattlesta alkanut ja Göteborgissa, Prahassa ja Genovassa jatkunut sykli, jota luonnehtivat monien erilaisten ryhmien osallistuminen ja monet erilaiset konfliktit loppui Irakin ja Afganistanin sodan alkaessa. Kööpenhamina on jotakin uutta ja siellä, niin luulen, nähdään kuitenkin joitakin samoja piirteitä, jotka luonnehtivat uusliberaalia globalisaatiota vastustanutta liikettä, samaa ovat esimerkiksi organisaation horisontaalit muodot. Kuitenkin, tällä hetkellä ei ole vielä selvää, onko kyseessä laajuudeltaan samankaltaisen syklin avautuminen kuin ”no global” oli. Tällä kertaa, protestien kohteena on kokous, joka ainakin paperilla pyrkii pelastamaan ekosysteemin eikä tekemään maailmasta yhtä suurta yhteismarkkina-aluetta. Myös liikkeiden suhtautuminen on erilaista. Seattlessa olimme globaalia pääomaa vastaan ja kokous piti estää hintaan mihin tahansa. Tällä kertaa sen sijaan kohtaamme todellisen ongelman, joka pitää jollain tavoin ratkaista ja josta täytyy tehdä päätös, mutta päätöksen on oltava todellinen ja oikeudenmukainen.

Tarkoitatko, että globalisaation vastustamisen antagonistisesta syklistä olisi siirryttävä reformistisempaan näkemykseen?

En ajattele, että nämä kaksi asiaa sulkevat toisensa pois. On totta, että on äärimmäisen tärkeätä uudistaa globaalia taloutta ja suhdetta ympäristöön, koska uudistukset ovat välttämättömiä ja tähänastiset esitykset riittämättömiä. Mutta tässä ympäristössä en näe reformismia ja antagonismia vastakkaisina. Enkä myöskään ymmärrä niitä, jotka nyrpistävät nenäänsä, jos joku vaatii ilmastouudistuksia esimerkiksi kansallisvaltion tasolla ja niiden sijaan haluaa rakentaa radikaalisti erilaista politiikkaa, joka katsoo kansallisvaltion ja markkinoiden tuolle puolen.

Mitkä mielestäsi ovat pääasiallisia eroja Seattlessa mieltään osoittaneiden aktivistien ja Kööpenhaminaan matkustavien välillä?

Minusta näyttää, että Kööpenhaminassa on kahta eri tyyppiä ihmisiä. Yhtäältä antikapitalistisia ryhmiä, kuten Seattlessa, toisaalta ympäristöaktiiveja. Kumpikin ryhmä puhuu ”commonseista”, mutta muilta osin ryhmät ovat vielä etäällä toisistaan. Antikapitalistisissa kamppailuissa on vallalla ajatus yhteisen tai ”commonsien” rajattomuudesta. Sen sijaan ekologisissa liikkeissä on vallalla tietoisuus rajallisuudesta. Ja todellisuudessa maa, vesi ja ympäristö asettavat rajoituksia. Kyse on mielenkiintoisesta konfliktista, jota ei voida ratkaista intellektuellien pöydässä, vaan se on ratkaistava liikkeen sisällä.

Joissakin antikapitalistisen vasemmiston osissa näyttää olevan vallalla tietty kepeys ilmastokysymyksen käsittelyssä ja sitä pidetään regressiivisenä, koska se sulkeutuu hyvinvointikysymysten äärellä ja yhdistyy jonkinlaiseen nuukuuteen tai niukkuuteen.

On oikea intuitio olla luottamatta niihin, jotka korostavat niukkuutta. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tässä ympäristössä on hyvä kohdata kysymys rajoista. Se ei tarkoita, että meidän olisi luovuttava taistelustamme hyvinvoinnista kaikille, siis Nanni Balestrinin vaatimuksesta ”haluamme kaikki”. Mutta on kuitenkin löydettävä yhtymäkohtia demokraattisten vaatimustemme ja luonnonvarojen rajallisuuden väliltä. Olen vakuuttunut, että on mahdollista pitää yhdessä rajaton inhimillinen luovuus ja luonnonvarojen rajallisuus.

Usein ilmastonmuutoksesta käydyssä keskustelussa kuulemme viittauksia velvollisuuden ajatukseen: vastuu tulevia sukupolvia kohtaan, velvollisuus kolmatta maailmaa kohtaan, vastuu planeetasta. Nämä ovat puheita, jotka näyttävät käyvän nyrkit tanassa sinun ja Toni Negrin filosofiassanne työstämää ja sille keskeistä halun käsitettä vastaan. Eikö ole tärkeää vallata vastuullisuuden idea takaisin vasemmistolle?

Antikapitalistisen vasemmiston sisällä velvollisuuden käsittämisen torjuminen on peräisin epäluottamuksesta autoritaarisuutta kohtaan ja siis isännän tai puolueen auktoriteetin kieltämisestä. Velvollisuus yhteiskuntasopimuksen mielessä pitäisi kuitenkin erottaa velvollisuudesta ”vastuullisuutena” esimerkiksi luontoa kohtaan. Varmasti halun rajojen kohtaaminen on hyvin vaativa tehtävä. Ainakaan se ei ole helppo.

Viime vuosina on puhuttu paljon kasvun kääntämisestä negatiiviseksi, käytetty termejä kuten ”decroissance”. Onko kyseessä mielestäsi hyödyllinen ajatus?

Luulen, että ”decroissancen” ympärillä käyty keskustelu törmää kahteen isoon kysymysmerkkiin. Ennen kaikkea olisi tehtävä selväksi, mitä kasvulla tarkoitetaan, tarkoitetaanko sillä suurteollistumista, materiaalisten tavaroiden tuotantoa, vai tarkoitetaanko sillä tietojen, kuvien ja koodien tuotantoa. Tämä on sen tyyppistä kasvua, joka mielestäni on rajatonta eikä välttämättä tuota haittaa ekosysteemille. Toinen kysymysmerkki on, että ei tehdä eroa hallitsevan maailman ja alistettujen maailmojen välille. Yritä sanoa Maailman sosiaalifoorumissa intialaisille tai indonesialaisille ay-aktiiveille, että heillä ei taloudellista kasvua tarvita, niin he käskevät sinun painua helvettiin. Ja syystä. Sillä kysymys kasvusta on kysymys, joka asettuu eri talouksissa eri tavoin. Joka tapauksessa uskon, että ”decroissancen” ajatus on osa keskustelua, joka on välttämätöntä ja olen tyytyväinen, että Kööpenhaminan kokouksen alla sen ja muiden kysymysten ympärille on kehittynyt vilkas keskustelu

Mikä yhteys on ilmastokriisin ja finanssikriisin välillä? Onko ilmastonmuutos oire siitä, että luonnonvarojen ehtyminen näyttää todeksi Marxin ennakoiman voiton suhdeluvun laskutendenssin?

Varmasti on olemassa sidos resurssien niukkuuden ja globaalin pääoman vaikeuksien välillä, mutta minusta ei vaikuta vakuuttavalta nähdä, kuten jotkut tekevät, ympäristöongelmia nykyisen kriisin pääasiallisena syynä. Varmaa on, että kummatkin kriisit näyttävät pääoman ja kansalliset hallitukset vaikeuksissa, koska käsillä olevat ongelmat näyttävät olevan niiden toimintakykyjen ja niiden vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa.

Moneen kertaan kuolleeksi julistettu uusliberalismi ei halua tietää kuolleensa, toisaalta taas ei näytä olevan johdonmukaista vaihtoehtoa, joka kykenisi sen hautaamaan. Voisiko ympäristöajattelu, aikakaudella, jota luonnehtii ilmastonmuutos, muodostua perustaksi sellaiselle vaihtoehdolle? Onko vihreä uusi punainen?

On totta, että mikään vaihtoehto ei tällä hetkellä näytä kykenevän korvaamaan uusliberalismia. Toisaalta se, mikä nykyään on vaihtoehtona vallalla, on jonkinlainen keynesiläis-sosialistinen ideologia, joka kuitenkin on tosiasiallisesti vain toinen elossa tallustava kuollut. En ole vakuuttunut, että ekologinen konflikti tarjoaa uutta teoreettista vaihtoehtoa tai että vihreä olisi uusi punainen. Uskon pikemminkin, että kysymys ilmastonmuutoksesta on taistelutanner, jolla voidaan kehittää uutta, kapitalismille vaihtoehtoista talouden hallinnan muotoa.