Hyvä, juuri tämä on huonointa vasemmiston ideassa!

Kas tässä paradoksi, kuunnelkaa: näyttää siltä, että uusi ajatus vasemmistosta olisi muuttumassa kommunismin hypoteesiksi. Sitä julistavat Badiou ja Žižek. Kummitteleeko aave siis jälleen Euroopassa?  Kyllä: mutta valitettavasti kyse on vasemmiston idean viimeisimmästä valepuvusta, sen menneisyyden puolustelusta ja nostalgiassaan ihmettä odottavien filosofien tuotoksesta. Sanottaisiinko, että kommunismin tulkitseman vanhan karkean materialismin tilalle tuodaan pidäkkeetön idealismi. Hyvä, juuri tämä on huonointa vasemmiston ideassa! Tosiasiassa tämä kommunismi omaksuu jälleen tutkimuksen ja  historiallisten näkemysten sijaan abstraktit periaatteet, poliittisen uskon se asettaa vastakohdaksi rakentavalle voimalle, se julistaa ideaalista organisaatiota mieluummin kuin taktista ja strategista kokeilua, kriisiin, taisteluun ja vastavallan rakentamiseen sekä uusien instituutioiden keksimiseen juurtunutta militanttiutta.

…

Tosiasia on, että suuri osa vasemmistolaisiksi kutsutuista liikkeistä, mukaan lukien Moskovalle uskollisten kommunistipuolueiden jäänteet  ja myös erilaiset ”marxilais-leniniläiset” liikkeet (vulgaaristi maolaisiksi kutsutut) olivat luultavasti jo 1970-luvun alussa menettäneet kaiken kykynsä työstää konkreettisesti kommunistista projektia. Ja sitä sellaisena kuin se oli: dialektiikan, työn, edustuksen  ja siis vasemmiston tuolla puolen. Nuo liikkeet olivat hukkuneet idealistiseen retoriikkaan, nationalismin ja parlamentarismin, työläiskorporatismin ja yhteiskunnallisen reformisin  sekoitukseen, mutta ennen muuta vihaan historian luovaksi järjestämiseksi ja eksistentiaaliseksi sekä poliittiseksi kudokseksi ymmärrettyä marxilaisuutta kohtaan. Jo tuolloin yhteinen korvattiin universaalilla, vasemmiston rispaantuneen liberalismin päälle liimattiin luokan egoismi – yhtälailla kitsas ihanteista kuin kykenemätön anteliaisuuteen ja myötätuntoon toista kohtaan. Militantti länsimainen marxilaisuus oli ennakoinut ja taistellut noita petollisia ja sotkuisia uskovaisia vastaan ryhmissä, kuten Socialisme ou barbarie tai Debordin hourupäisessä anarkismissa ja Trontin operaismossa ja lopulta löytänyt teoreettisen vastarinnan uuden maaperän ”vasemmiston tuolta puolen” Deleuzen & Guattarin  Mille Plateaux’sta ja Foucault’n tutkimusmatkoista. Nyt Marxin unohtanut vasemmistomme ja kommunismimme flirttailevat suoraan porvarillisen kulttuurin ja idealistisen maolaisuuden kanssa, jotka historian kiellettyään kuorsaavat loistonsa kouristuksessa.

– Toni Negri

Työvoima (Marx ilman marxismia II)

Työvoiman käsite on Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin olennainen käsite. Se erottaa Marxin klassisesta porvarillisesta taloustieteestä ja sen suurimmista edustajista Adam Smithistä ja David Ricardosta, taloustieteilijöistä, joita Marx arvosti ja jotka olivat hänelle todellisia vastustajia vulgaaritaloustieteen ja proudhonilaisten sekä muiden sosialistien sijaan. Työvoima on Marxin ajattelun differentia specifica ja liike työvoimasta työväenluokkaan hänen poliittisen toimintansa ydin. Työvoima myös määrittää kapitalismia erityisenä historiallisena yhteiskuntamuodostumana. Mikäli käsitettä ei ymmärretä, ei ymmärretä Marxin erityistä merkitystä kapitalistisen yhteiskuntamuodon analyysille. Yhä edelleen puhutaan tämän sijaan paljon ”työn arvosta” – hieman kuten Smith ja Ricardo tekivät – ja oletetaan, että ”työn arvo” on laskettavissa tietyn esineen tai tavaran tuottamiseen käytetyn ajan perustalta laskeutumatta lisätyön anastuksen ja lisäarvon tuotannon todellisuuteen.

Mitä työvoima on? Marx määrittelee työvoiman seuraavalla tavalla: ”Saadakseen arvoa jonkin tavaran käyttämisestä rahanomistajamme pitäisi onnistua kiertokulun piirissä, markkinoilla, keksimään tavara, jonka käyttöarvolla itsellään olisi se ominaisuus, että se olisi arvonlähteenä ja jonka todellinen käyttäminen olisi siis työn esineellistämistä, ja niin muodoin arvon luomista. Ja rahanomistaja löytääkin markkinoilta sellaisen erikoisen tavaran – työkyvyn eli työvoiman.”

Marx jatkaa työvoiman määrittelyä tavalla, joka on nykyään erityisen ajankohtainen: ”Työvoimalla eli työkyvyllä tarkoitamme kaikkia niitä ruumiillisia ja henkisiä kykyjä yhteensä, jotka ihmisellä on ruumiillisessa olemuksessaan, elävässä persoonallisuudessaan ja jotka hän panee liikkeelle joka kerta kun hän tuottaa jonkinlaisia käyttöarvoja.” (Pääoma I, s. 159.)

On tärkeää painaa mieleen, että Marx määrittelee työvoiman yleiseksi inhimilliseksi kyvyksi eikä vain ruumiilliseksi tai fyysiseksi erityiskyvyksi, kuten teollisen kapitalismin ja niin sanotun fordismin aikana usein ajateltiin. Ruumiillisen ja henkisen, käytännön ja teorian välinen erottelu korvautuu työvoiman käsitteessä aktuaalisen ja mahdollisen, tehdyn ja mahdollisen välisellä erottelulla. Työvoima on ihmistä lajina määrittävien kykyjen ja ominaisuuksien kokonaisuus ja työvoiman tuottaminen on kapitalismin toiminnalle välttämättömän tuotantoprosessissa lisäarvoa luovan erityisen tavaran tuottamista.

On kuitenkin outoa, kuten 1970-luvun feministinen Marx-kritiikki kainosti totesi, että Marx jättää niin vähälle työvoiman tuottamisen, sen uusintaminen tarkastelun. Pääomassa Marx kyllä laittaa työläisen keskustelemaan rahanomistajan kanssa työvoiman uusintamisen keskeisestä asemasta kapitalismissa: ”Sinun asianasi on siis minun päivittäisen työvoimani käyttö. Mutta sen päivittäisen myyntihinnan avulla minun täytyy joka päivä uusintaa se voidakseni sitten uudelleen myydä sen.” Tätä ihmisen tuottamista työvoimatavarana Marx ei lähtenyt tutkimaan tarkemmin, vaikka hän korosti eri tavoin sitä, että ”nykyaikaisen talouden todellinen tiede alkaa vasta sitten kun teoreettinen tarkastelu siirtyy kiertoprosessista tuotantoprosessiin.”  Hän ei laskeutunut ihmisen tuotannon tehdassaleihin, tuotantoprosessin järjestämisen ja ”tuotantokoneiden” tasolle, vaikka Pääoman ensimmäisen osan koneita ja suurteollisuutta käsittelevä jakso asiaa monin tavoin sivuaakin.

Niin sanotuissa lisäarvoteorioissa Marx löytää Turgot’lta termin ”luonnonlahja”, jota Turgot käyttää paikka paikoin luonnehtimaan (lisäarvoa luovaa) lisätyötä. Fysiokraateilla, kuten Turgot, vain maanviljelyksen parissa tehty työ oli tuottavaa työtä, koska se ollessaan fyysisen välttämättömyyden vuoksi ensisijaista on luonnollinen perusta ja edellytys kaikille muille työn muodoille. Se saa maan tuottamaan enemmän kuin viljelijä tarvitsee elääkseen. Lisäarvo, kuten Marx toistuvasti huomauttaa, ei synny vaihdossa tai kierron piirissä, vaan ainoastaan realisoidaan siellä, koska tavara tai tuote joudutaan myymään oikeasta arvostaan eikä yli arvon, ja juuri siksi, että myyjä myy sen oikeasta arvostaan lisäarvo realisoituu. Syynä on se, että myytävä tuote tai tavara sisältää osan sellaista arvoa, josta myyjä ei ole maksanut.

Maanviljelystyön kohdalla asia on juuri näin: tuotteen myyjä myy juuri sitä, mitä hän ei ole ostanut, vaan korkeintaan kasvattanut tai viljellyt. Turgot esittää tämän maksamattoman ainesosan ”puhtaana luonnonlahjana”. Marxin mukaan tämä luonnonlahja kuitenkin muuttuu Turgot’n kirjoituksissa työntekijän lisätyöksi, josta maanomistaja ei ole maksanut ja jota omistaja myy maataloustuotteina. Marx kommentoi jotakuinkin seuraavasti: Ensimmäiseksi  meillä on tässä lisäarvon olemus, siis myyntitapahtumassa realisoidun arvon, josta myyjä ei ole antanut vastiketta ja jota hän ei ole ostanut. Siis maksamaton arvo.

Mutta toiseksi, se ymmärretään puhtaaksi luonnonlahjaksi, työn palkan ylijäämäksi. Sillä se on luonnonlahja ja on riippuvainen luonnon tuottavuudesta, siitä, että työläinen  kykenee tuottamaan päivässä enemmän kuin on välttämätöntä hänen työvoimansa uusintamiseen.

Marx näyttäisi näissä muistiinpanoissaan ainakin vihjaavan siihen suuntaan, että tämän työkyvyn, joka tuottaa enemmän kuin sen päivittäiseen ylläpitoon tarvitaan, tuottamisessa on lisäarvon tuotannon salaisuus. Toisin sanoen lisäarvon tuotannon salaisuus löytyy re-produktiosta, työvoiman uudelleen tuottamisesta, jossa maksamaton kyky varsinaisesti tuotetaan tuotettaessa työläinen. Tämä kyky, voisimme sanoa, näyttäytyy tai pyritään näyttämään kapitalismissa luonnonlahjana (josta ei tarvitse maksaa).

Marx myös lupaa, että ”tämän lisäarvon luonto, tämän luonnonlahjan luonto saa selkeämmän hahmon kun jätetään maataan viljelevän omistajan tilukset ja tuotteen kaksi osaa, palkat ja lisäarvo, päätyvät eri luokkien käsiin, ensimmäinen palkkatyöläiselle ja jälkimmäinen maanomistajalle.” Näin ei kaikilta osin kuitenkaan käy, koska työvoima määritellään olennaisesti elävään yksilöön kuuluvana tai hänessä näyttäytyvänä kykynä: ”Työvoima on olemassa vain elävään yksilöön kuuluvana. Sen tuottaminen edellyttää siis viimeksi mainitun olemassaoloa. Kun yksilö on olemassa, on työvoiman tuottaminen sen oman itsensä uusintamista. Säilyäkseen elävänä yksilö tarvitsee määrätyn paljouden elinhyödykkeitä. Työvoiman tuottamiseen välttämätön työaika käy siis yksiin näiden elinhyödykkeiden tuottamiseen välttämättömän työajan kanssa, eli työvoiman arvo on sen omistajan ylläpitoon tarvittavien elinhyödykkeiden arvo.” Kenties yksinkertaistaakseen esitystään Marx tarkastelee työvoimaa  yksilönä ja työkykyä (ja sitä kautta lisätyötä lisäarvon lähteenä) yksilöön sidottuna kykynä sivuuttaen näin yksilön tuottamisen ja työkyvyn tuottamisen, siis lisäarvon edellytysten ja lisätyön mahdollisuuden tuottamisen sosiaaliset tai kollektiiviset ja biologis-fyysiset puolet, siis ihmisyksilön tuotannon biologisena lajiolentona ja ihmisyksilön tuotannon henkisten ja ruumiillisten kykyjen kantajana. Näin lisäarvon salaisuus ja lisätyön mahdollisuus näyttävät ilmaantuvan yksilölliselle työvoiman kantajalle kuin luonnonlahjana.

Kuitenkin, kun kapitalisti, voidakseen muuttaa rahansa pääomaksi, hakee markkinoilta tavaraa, ”jonka käyttöarvolla itsellään on se omituinen ominaisuus, että se voi toimia arvonlähteenä, jonka todellinen käyttäminen olisi työn esineellistämistä ja arvon luomista”, hän hakee kollektiivisesti tai sosiaalisesti ja  biologisena lajiolentona tuotettua ”ihmisyksilöä”, joka vain sikäli kuin hänet on lajina tuotettu, hoidettu ja kasvatettu kykenee lisäarvon tuottamiseen.  Mikäli hänet olisi mekaanisesti tuotettu, hän olisi kone tai putoaisi taivaalta raaka-aineena, yksilömme ei kykenisi tuottamaan lisäarvoa. Siksi voidaan sanoa, että kapitalistimme tunkee alun alkaen lisätyötä hamuavan kouransa lisäarvon todellisiin lähteisiin: sosiaaliseen vuorovaikutukseen, kollektiiviseen toimintaan, sänkykamariin, housuihin ja hameiden alle. Marxia voidaan ainakin jossain määrin kritikoida tämän näkökulman puutteellisesta tarkastelusta ja työvoiman tarkastelusta liiaksi yksilöön sidottuna. Tästä syystä kapitalistin ja palkkatyöläisen ristiriita nähdään helposti kapitalistin ja työkyvyn yksilöllisen kantajan välisenä ristiriitana, minkä seurauksena työtaistelut keskittyvät helposti taisteluun palkasta ja jättävät kamppailut sosiaalitulosta ja yhteistyön, vuorovaikutuksen sekä re-produktion vapaudesta, siis ihmisen tuotannosta (työstä) muuna kuin työvoiman tuotantona, toissijaiseen asemaan.

Lisäarvon tuotanto on kollektiivista, sosiaalista ja biologista tuotantoa, jonka kapitalisti lisätyön anastajana ottaa haltuunsa ja muuttaa yksityisomaisuudeksi vailla korvausta sikäli kuin yksilö työkyvyn kantajana ei putoa taivaasta valmiina ja yksinäisenä olentona. Erityisen tärkeältä re-produktion oikea ymmärtäminen näyttää nykyään kun kapitalismia kiinnostaa suoraan itse ihmisen tuottamisen prosessi pikemminkin lajina kuin erityisinä yksilöinä, kun se yrittää pumpata lisäarvoa suoraan tästä prosessista, siis suoraan yhteiskunnasta eikä enää tehtaaseen suljetun työläisen välityksellä kodin ja uusintamisen maailmasta.

Lähtemällä Marxin tekstin uudelleen ajattelemisesta ja täsmentämisestä, tai siirtymällä vain tarkastelemaan työvoiman ja työkyvyn luomisen todellisuutta, feminismi 1970-luvulla tarkasteli tätä työkyvyn uudelleen tuottamisen kiellettyä arvoa, eli sosiaalisen ja biologisen tuotannon esittämistä arvottomana pääoman näkökulmasta sen arvonmuodostuksessa ja kasautumisessa. Yksinkertainen ajatus oli, että (naisten) työ, joka tuottaa työläisen, vaatettaa, ruokkii, pesee, huolehtii terveydestä ja tyydyttää tarpeita ei ole arvotonta tai tuottamatonta työtä eikä se ole myöskään ”erilaista” työtä ja ansaitse siksi arvostusta, vaan osa ja edellytys tai pikemminkin sisältö ”luonnonlahjalle”, jonka kapitalisti anastaa työläiseltä tuotantoprosessissa lisätyönä ja muuttaa sen lisäarvoksi realisoidessaan tuotetun tavaran markkinoilla.

Marxia, kuten kapitalistia, ei kiinnosta ”työ” tai ”tehty”, vaan mahdollinen tai potentiaalinen, se, mitä työvoima ”voi”, mihin se kykenee. Kapitalistia kiinnostaa työvoima tavarana, joka on pelkkää kykyä, koostuu inhimillisistä kyvyistä, jotka kapitalisti haluaa järjestää tuotantoprosessissa anastaakseen työvoimaan sisältyvän kyvyn/kyvyt lisätyöhön, lisäarvon luomiseen.  Sillä ”työvoima todellistuu vain ulkonaisessa ilmaisussaan, se tulee käytäntöön vain työssä.” Työn, tuotantoprosessin järjestäminen on ihmisen yleisten inhimillisten kykyjen järjestämistä pääoman arvon lisäämisen ja varallisuutta varallisuuden vuoksi tuottamisen tarpeiden mukaan. Kiinnostuksen kohteena on siis tavara, jonka käyttöarvo muodostuu sen kyvystä tuottaa uutta arvoa, tavara, joka on luonteeltaan potentiaalinen eikä aktuaalinen.

Tällaisen tavaran löytymiselle on kaksi olennaista ehtoa:
1. Myyjän ja ostajan yhtäläisyys juridisina olentoina, rahanomistajana ja vapaana työläisenä.
2. Työvoiman omistajalla ei saa olla mahdollisuutta myydä tavaroita, joihin hänen työnsä on esineellistynyt, eli hänellä ei ole oikeutta työnsä tuotteisiin ja hänet on pakotettu pitämään tavarana ja kauppaamaan työvoimaansa (omaa persoonaa).

Marx erottaa siis toisistaan työn ja työkyvyn, työn ja työvoiman mahdollisena kykynä tehdä tai tuottaa jotain. Aristoteleen termejä käyttäen aktuaalisen/tehdyn ja potentiaalisen/mahdollisen. Työvoimalla on kykyä tai mahdollisuus tehdä työtä, joka muuttuu tehdyksi, teokseksi ja tuotteeksi vain tuotantoprosessissa. Tuotantoprosessin järjestäminen, työvoiman käytön organisointi ja sen muutokset muokkaavat kapitalismin historiaa, työvoiman/palkkatyöläisen elämää, hänen suhteitaan toisiin kaltaisiinsa, hänelle suunnattuja vaatimuksia ja niiden kautta hänen mielentilojaan, mutta myös koko valtajärjestelmää. Työvoima on kapitalismissa sen dynamiikan ja tuotannollisten muutosten ”subjektiivisuuden” ja sitä kautta kapitalismin historiallisuuden, sen toiminnan muutosten lähde, eivät koneet, tuotteet tai raaka-aineet.

Mahdollinen tai potentiaalinen on kapitalismin ydin ja tämä mahdollinen elää reaalisesti työvoimassa. Kapitalismi on yhteiskunnallisen kokemuksen potentiaalistamista ja samalla aidosti historiallinen yhteiskunta, koska työvoimaan kätkeytyvä mahdollisen tai muuttamisen ja muutoksen kategoria määrittää sen luontoa.

Työvoiman käsitteeseen sisältyy siis myös ajatus elämän, ”elämän sellaisenaan” panemisesta töihin, tuottamaan lisäarvoa. Tuotannon ja työn järjestäminen, siis työvoimapolitiikka, on siten aidosti elämänpolitiikkaa tai biopolitiikkaa, Foucault’n termille antamassa merkityksessä: ”kyse on joukosta mekanismeja, joiden ansiosta ihmislajia luonnehtivat biologiset piirteet muuttuvat politiikan, poliittisen strategian, vallan yleisen strategian kohteiksi.” Tämä elämä sellaisenaan asustaa kuitenkin konkreetissa ihmisruumiissa ja ihmisten välisissä suhteissa. Siksi kapitalismi tarvitsee elämän sellaisenaan töihin ja tuotantoon panemiseen ihmisiä, ihmisten ruumiillisten ja henkisten kykyjen järjestämistä tuottavina ihmisruumiina. Vaikka pääomaa kiinnostaa vain mahdollinen, se pääsee tuohon mahdolliseen vain hallitsemalla elävää ihmisruumista  tuon mahdollisen kantajana.  Se tarvitsee ihmisiä, jotka luovuttavat tai joilta luovutetaan inhimilliset kyvyt, elämä sellaisenaan kapitalistin käyttöön ja tämän järjestettäväksi. Siksi kapitalismissa tarve hallita ihmisruumista,  sen sairautta, terveyttä, sen uusintamista, tarve ohjata sitä, kehittää sitä ja kouluttaa sitä, ei ole peräisin mistään epämääräisestä valtion vallan laajentamisesta.

Päinvastoin, valtion mielenkiinto ihmisruumiiseen johtuu siitä, että ihmisruumis on ainoa ikkuna, jossa työvoima näyttäytyy, ja ainoa paikka, jossa se ilmaantuu lisäarvon ja historian sekä muutoksen lähteenä. Siellä missä työvoima tapahtuu potentiaalisena tai mahdollisena ilmiönä, on siksi hallittava biopoliittisesti, on hallittava elämää. Elämä itse muodostaa työvoiman materiaalisen aineksen.

Työvoiman arvo on vallan ja hallinnan kohteeksi tulleen paljaan elämän arvo. Tämä paljas elämä sijoittuu kapitalistin työvoiman (työkyvyn) väliin, jossa siitä tulee työvoiman hinnan (työpalkan) mitta (työvoiman uusintamiseen tarvittavan rahamäärän mitta).

Nykykapitalismissa työn käytöllä on myös erityisiä piirteitä, jotka vaativat työvoiman ruumiilliselta kantajalta, työläiseltä, valvomisen, ohjaamisen, päätöksenteon, siis ajattelun ja kommunikoinnin kykyjä, eikä niinkään välitöntä osallistumista tuotantoprosessiin koneen osana.

Erolle voiman tai kyvyn ja aktuaalisen työn välillä, erolle jolla kapitalismi tuotannon rahataloutena toimii, Marx rakentaa myös porvarillisen oikeuden kritiikkinsä. Vaihtoarvolle perustuva osto ja myyntitapahtuma (kapitalistin raha, työläisen työvoima tavarana) kunnioittaa tasa-arvoa ja vapautta, mutta ennen kaikkea tämä vaihtoarvojen vaihto on perusta vapaudelle ja tasa-arvolle. Eli siellä, missä on vaihtoa, on tasa-arvoa ja vapautta ja työvoiman myyntiä ”oikeasta arvostaan”. Kuten Marx kirjoittaa: ”Kiertokulun, eli tavaranvaihdon piiri, jonka rajoissa työvoiman ostaminen ja myyminen suoritetaan, on ollut todellakin synnynnäisten ihmisoikeuksien täydellinen Eeden. Siellä on todellakin vallalla ainoastaan vapaus, tasa-arvoisuus, omistus ja Bentham. Sillä jonkin tavaran, esimerkiksi työvoiman ostajan ja myyjän määrääjänä on ainoastaan heidän vapaa tahtonsa. He tekevät sopimuksia vapaina, oikeudellisesti yhdenvertaisina. Sopimus on se lopputulos, jossa heidän tahtonsa saavat yhteisen oikeudellisen ilmaisun.” (I, s.166.)

Tämä palkkatyöläisen vapaus on kuitenkin pakotettua, koska häneltä on viety omat tuotantovälineet ja oikeus työnsä tuloksiin ja se kätkee riiston ja kapitalistisen kasautumisen todelliset mekanismit tasa-arvoisuuden ja markkinoiden retoriikan kuorrutuksen alle. Siksi työläinen, joka on ylpeä työvoimansa myynnistä, vaikuttaa meistä lähinnä idiootilta. Siksi Marx ei myöskään etsi universaalia, yhteistä asiaa, vaan on puolueellinen. Hänen intressinsä on palkkatyöläisten luokan vapauttaminen palkkatyöstä eikä kaikkien tekeminen palkkatyöläisiksi. Siksi kapitalismia ei myöskään kritikoida vapaudella ja tasa-arvolla, koska kapitalismi edellyttää toimiakseen vapaan työvoiman myyjän ja vapaan ostajan. Pikemminkin sitä kritikoidaan erojen ja epäsymmetrioiden artikuloinnilla.

Työvoimasta syntyy proletariaatti kun työvoiman kantajat kieltävät itsensä järjestelmällisesti pelkkänä työvoimatavarana, kun he irtautuvat vaihdon, markkinoiden, tasa-arvon ja vapauden universaalisten arvojen piiristä ja uskaltautuvat katsomaan tuotannon todellisuutta, siis omaa asemaansa ja näin irrottautuen heitä selkään taputtavan ja tyytyväisenä myhäilevän rahanomistajan otteesta ja lähettäen rahanomistajan parkitsemaan itse oman nahkansa.

JV

Pastori ja kuningas

Koska viime kerralla (kuuntele) keskustelu jäi mielestäni aivan liikaa ad hominem -tasolle tyyliin ”sano mitä sanot, kyllä me tiedämme mikä olet” (tapa, jolla M. Foucault esimerkiksi luonnehti uudentyyppistä rasismia luennoissaan ”Yhteiskuntaa on puolustettava”) ja eräänlainen ”fanitus” tuntui olevan itse sisältöjä tärkeämpää, yritän lyhyesti esittää mahdollisen kiistakysymyksen/kysymykset sisällöllisemmin.

Eli: tarkoitus oli keskustella Michel Foucault’n luennoista vuosilta 1977–78, jotka julkaistiin ranskaksi vuonna 2004 otsikolla ”Turvallisuus, territorio ja väestö”. Luennoilla Foucault ottaa käyttöön käsitteen gouvernementalité, kuvaamaan valtaa, joka on moderneille kapitalistisille yhteiskunnille luonteenomaista.

Helmikuun kahdeksannen päivän (1978) luentonsa lopuksi Foucault sanoo suurin piirtein näin:

”Länsimainen ihminen on oppinut vuosituhansien saatossa sen, mitä yksikään kreikkalainen ei olisi suostunut hyväksymään: pitämään itseään lampaana lampaiden joukossa. Hän on oppinut anelemaan pelastusta paimenelta/pastorilta, joka uhrautuu hänen vuokseen. Länsimaille luonteenomaisin ja oudoin vallan muoto, jolla on ollut laajin ja kestävin menestys ei, näin uskon, ole syntynyt aroilla tai kaupungeissa; eikä se ole syntynyt luonnon ihmisen tai ensimmäisten imperiumien myötä. Tämä länsimaille niin tyypillinen ja, uskon, niin ainutlaatuinen vallan muoto sivilisaatioiden historiassa, on syntynyt tai ainakin se on mallinnettu paimenen/pastorin tehtävänä ja lammashaaksi ymmärrettynä politiikkana.”

Foucault antaa myös ymmärtää, että tätä valtaa, jolle hän siis antaa nimen gouvernementalité (sana, jota voimme pitää jonkinlaisena käännöksenä kreikan sanalle oikonomia, talon pito ja latinan dispositio, hyvä järjestys), ei voi vastustaa poliksen, siis perinteisen politiikan tai aron antamin välinein ja niiden sanaston avulla. Erityisesti Foucault näkee vaivaa erottaakseen paimenvallan poliksen, siis paikkaan sidotun kaupunkiyhteisön termistöstä. Kreikassa termit kuten poimen ja noumos ja niiden johdannaiset eivät kuulu varsinaiseen poliittiseen sanastoon. Pikemminkin ne ovat itäistä vaikutusta (mikä osittain selittää Platonin ajattelun joitakin kreikkalaiseen kulttuuriin outoja piirteitä). Mutta tämä on sivuseikka ja jokainen voi itse perehtyä moderniin antiikin tutkimukseen ja Foucault’n argumentointiin asian suhteen. Kuten Foucault korostaa gouvernementalité ohjauksena ja kaitsemisena on täysin eri asia kuin hallitseminen tai komentaminen/käskeminen tai lain saneleminen. Toisen sanoen gouvernementalité ei tarkoita sitä, että ollaan suvereeni, herra tuomari, kenraali, omistaja, opettaja tai professori, joka sanelee lain tai tehtävät. Vallan muotona siitä tulee poliittisesti toimiva fysiokraateilla (ja ns. tieteen statuksen se ottaa poliittisena taloustieteenä / kansantaloustieteenä). Syyt siihen, miksi Foucault ottaa käsitteen käyttöön eivät ole satunnaisia. Ne voidaan koota kolmeksi askeleeksi ulos ”instituutiokeskeisyydestä”:

1. On astuttava tietyn instituution (vankila, sairaala, koulu) ulkopuolelle ja instituutiokeskeinen analyysi on korvattava globaalilla näkemyksellä valtateknologiasta.

2. On astuttava (instituution) tehtävän (mitä tekee, mitä on tehtävä) ulkopuolelle. Sisäinen näkemys instituution tehtävästä (vankila, sairaala, koulu jne.) on korvattava ulkoisella näkemyksellä strategioista ja taktiikoista (vankilan todellinen historia ei muodostu sen tehtävän onnistumisista tai epäonnistumisista, vaan sen sijoittumisesta strategioihin ja taktiikoihin, joita vankilan puutteet ruokkivat).

3. Kolmas askel ulos on otettava suhteessa kohteeseen/objektiin. Instituutiota ja käytäntöjä sekä tietoja ei tule tarkastella annetun kohteen näkökulmasta. Sen sijaan on tartuttava liikkeeseen, jonka kautta näiden liikkuvien tekniikoiden tilassa rakentuvat totuuden kenttä ja tiedon kohteet.

Foucault ottaa siis globaalin näkökulman vakavasti, eli valtaa ja valtatekniikoita ei voi tarkastella paikallisena ilmiönä, kuten poliittisen ajattelun perinne Aristoteleesta lähtien on yrittänyt argumentoida. Hän pyrki irrottamaan valtasuhteet instituutiosta tutkiakseen niitä teknologioina, irrottamaan valtasuhteet yhteydestä instituution tehtävään sijoittaakseen ne strategiseen analyysiin ja lopuksi erottamaan ne kohteestaan/objektistaan tarkastellakseen niitä tiedon kohteiden ja kenttien rakentumisessa. Saman, minkä hän onnistui helposti tekemään vankilan ja muiden instituutioiden kanssa, Foucault haluaa tehdä myös valtiolle, siis astua ulos valtiokeskeisestä poliittisesta ajattelusta, juuri siksi hän toistaa niin usein, että hän ei näe tarvetta valtioteoriaan nykyisten yhteiskuntien toiminnan ymmärtämisen tai valtatekniikoiden vastustamisen näkökulmasta.

Foucault’n ajatus on suurin piirtein se, että hänen analysoimansa vallan muodon (gouvernementalité) vastustaminen ja kritiikki – ja viime kädessä kapitalismin kritiikki sikäli kuin kyseinen vallan muoto on sille luonteenomainen – ei voi lainata käsitteitään poliksesta, suvereenilta tai lainsäätäjältä.

Se, mitä olen havainnut suhteessa näihin Foucault’n analyyseihin, on hänen huolellisesti artikuloimansa näkemyksen hylkääminen tout court osoittamatta millään tavoin sitä, miksi Foucault’n laajaan historialliseen aineistoon perustuvat analyysit ovat vääriä tai virheellisiä. Siihen ei riitä pelkkä toive politiikan/poliksen elvyttämisestä Arendtin, Schmittin ja muiden porvarillisen politiikan liepeisiin piiloutuen. Siihen ei myöskään riitä pelkkä halu tehdä ns. oikeaa politiikka tämän saman porvarillisen politiikan asettamassa kehyksessä.

Siksi odottelen kahta asiaa: Foucault’n näkemysten kumoamista

a) teoriassa, siis jäsentyneessä kritiikissä, joka kertoo Foucault’n globaalin näkökulman olevan illusorinen ja yhteisö/polis on edelleen ainoa näkökulma politiikkaan, kristinuskon historiaa ei ole ja elämme keskiajalla Aristotelesta – toivottavasti – tutkien. Vankila on vankien parantamisen, hullujenhuone hullujen parantamisen jne. laitos,

b) käytännössä, eli kapitalismin ja kapitalistisen järjestelmän kumoaminen porvarillisen politiikan keinoin, eli kierron ja markkinoiden piiristä tulevien käytäntöjen avulla, käytäntöjen, jotka kieltävät riiston ja antagonismin todellisuuden.

Ennen näitä ”ihmeitä” pidän kiinni niistä kokemuksista ja opetuksista, joita 1970-luvulta lähtien on kasattu kapitalismin ja sille luonteenomaisen valtajärjestelmän vastaisessa taistelussa instituutioiden ulkopuolella. Olen myös vakuuttunut siitä, että keskusteluissa mainittu Lenin ei olisi mitään ilman Stalinia ja Neuvostoliittoa, enkä kykene kuvittelemaan, mitä Lenin voisi olla nyt kun Neuvostoliittoa ei ole. Sen sijaan Marx pärjää ilman sosialismia.

JV