Yhteiskuntatutkimuksesta

Yritän seuraavissa muistiinpanoissa koota yhteen vielä muutamia seikkoja yhteiskuntatutkimuksen tekemisestä (vastakohtana yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle).

Ensinnäkin, yhteiskuntatutkimuksen tekemisen lähtökohtana ei ole vastakkainasettelu objektiivisen, ”tieteellisen” näkökulman ja puolueellisen, ”tutkittavien” puolelle asettuvan näkökulman välillä. Korostaisin tätä voimakkaasti: tutkimuksessa ei ole kyse tutkijan näennäismilitantista ”puolen valinnasta”, ”heikomman puolelle asettumisesta”, ”tieteestä kansan palvelijana”. Tämäntyyppiset käsitykset, jotka valitettavasti hallitsevat edelleen ainakin erilaisia vasemmistofraktioita, toistavat edelleen tutkijan ja tutkittavana, tietäjän ja tietämättömän, spesialistin ja maallikon (sekä johtajan ja johdettavan) välisen vastakkainasettelun (josta olen paasannut muissa yhteyksissä, siis johtajien ja joukkojen välisen erottelun kritiikissä).

Tutkimuksen poliittisuus on ja voi olla peräisin vain tutkijan ja tutkittavan, spesialistin ja maallikon välisen eron kyseenalaistamisesta ja kritiikistä. Tätä eroa tutkimme ”spesialisteina”, siis tutkijoina emmekä puolensa valinneina militantteina. Toisin sanoen yhteiskunnallinen suhde tutkimuksessa ei ole tiedon subjektin ja tiedettävän objektin välinen suhde, vaan yhteistyösuhde ja myös konfrontaatiosuhde. Ei siis mielistelysuhde eikä absoluuttisen vastakkainasettelun suhde, vaan epävarma, tunnusteleva suhde erilaisten välillä.

Tutkijoina emme ole totuuden vartijoita emmekä kanna totuutta pöksyissämme. Tutkijan ei pitäisi ylipäätään puhua jonkun nimissä, koska hänen sanoillaan – koska ne ovat institutionaalisesti tunnustettuja ja suhteessa instituutioihin – on taipumus tuottaa valtavaikutuksia ja uusintaa olemassa olevia valtasuhteita.

Yhteistutkimuksen ja yhteistyön käsitteillä on yhteiskunnallisessa tutkimuksessa pitkät perinteet, vaikkakin mainstreamtutkimuksessa vaivoin näkyvät. Yksi esimerkki on J. Deweyn ja pragmatismin perustalle rakentuvat teoriat yhteistyöstä ja ”inter-objektivaatiosta”. Italialaisen operaismon työläistutkimus on myös yksi viime aikoina, osin juuri Precarias a la derivan ansiosta, esillä ollut perinne. Näiden esittelyn sijaan haluaisin kuitenkin nostaa esiin M. Foucault’n 70 & 80 -luvun luentojen eräänlaisten metodologisten jaksojen tarjoaman mahdollisuuden hahmotella yhteiskunnallisen tutkimuksen maastoa ja tekemisen tapoja.

Jo 1960-luvun lopulla Foucault hahmottelee historiatieteelliselle tutkimukselle vastakkaisen genealogisen tutkimuksen ohjelman. Foucault’n genealogisesta ohjelmasta ja genealogioista on kirjoitettu paljon – ja paljon myös täydellistä potaskaa. Mutta aika harvoin, ainakin akateemisessa kontekstissa, sanotaan suoraan, mitä genealogia tai genealogiat Foucault’lle ovat. Kuten Foucault vuoden 1976 luentojen Il faut défendre la société ensimmäisellä luennolla korostaa, genealogiat ovat ”antitieteitä”. Antitieteinä ne yhdistävät ”naiivin tiedon” tai paikalliset muistot ja ”oppineen tiedon” eivätkä ne siksi kuulu minkään erityisen akateemisen tieteenalan (sosiologia/filosofia) piiriin. Tämä yhdistäminen tai ”koplaaminen” (couplage) tekee mahdolliseksi kamppailuja koskevan historiallisen tiedon rakentamisen ja tämän tiedon käytön ajankohtaisissa taktiikoissa. Niitä ei myöskään voi pitää metodologioina, koska ne ovat pikemminkin jonkinlaista rakentamista, yhteistyötä ja konfliktia. Toisin sanoen mitään erityistä ”metodologiaa” ei ”sovelleta” annettuun aineistoon.

Genealogiat ovat antitieteitä, mutta eivät siinä mielessä, että ne vaativat oikeuksia tietämättömyydelle ja ei-tiedolle tai välittömälle kokemukselle, jota tieto ei ole vielä ottanut haltuunsa. Kyse on tietojen kapinasta (insurrection), mutta ei vain siten, että ne vastustaisivat tieteen sisältöjä, metodeja ja käsitteitä, vaan kapinasta ennen muuta keskittävän vallan vaikutuksia vastaan, vaikutuksia, jotka yhteiskunnassa, kuten meidän yhteiskuntamme, ovat sidoksissa instituutioon ja organisoidun tieteellisen diskurssin toimintaan. Genealogian on taisteltava nimenomaan tieteelliselle diskurssille ominaisia valtavaikutuksia vastaan. Se, että tämä tieteellisen esityksen institutionalisoituminen ruumiillistuu yliopistossa tai ylipäätään pedagogisessa apparaatissa tai että se institutionalisoituu teoreettis-kaupalliseksi verkostoksi, kuten psykoanalyysissa, tai poliittiseksi apparaatiksi, kuten marxismissa, ei pohjimmiltaan merkitse mitään (Il faut… s. 10).

Foucault’lle tiedon tuotannon prosessit ovat elimellinen osa poliittista ”subjektivaatiota”, siis itsenäiseksi toimijaksi muuttumista, ja tämä ”subjektivaatio” rakentuu samanaikaisissa kamppailuissa sekä tiedon että vallan universaalikäsitteitä vastaan.

Voidaan ajatella, että fokusryhmien tuottama tieto on ”naiivia” suhteessa sellaisiin universaalikäsitteisiin kuin (palkka)työ, koti/perhe tai luonto. Niiden sijaan elämänkäytännöt nostavat esiin paikallisia, erityisiä ja oman laatuisiaan tiedon muotoja. Näitä Foucault kutsuu ”alistetuiksi tiedoiksi”. Niissä kyse on kokonaisesta joukosta tietoja, jotka syrjäytetään siksi, että tietoina ne eivät ole käsitteellisiä, riittävästi muokattuja, vaan naiiveja, hierarkkisesti alempiarvoisia, tieteellisesti puutteellisia: maahanmuuttajan, työttömän, sairaan, vangin tietoja. Nämä tiedot ovat marginaalisia suhteessa maahanmuuttopolitiikan ja työvoimapolitiikan kansantaloustieteelliseen tai yhteiskuntatieteelliseen diskurssiin, lääketieteeseen ja juridiikkaan. Kyse on ”minoorisista” tiedoista ja genealogia on näiden alistettujen tietojen vapauttamista suhteessa yrityksiin kirjata ne tieteelle ominaiseen valtahierarkiaan. Niiden voima tulee siitä, että ne vastustavat niitä ympäröivää universaalistamista, erityisyyden ja ainutkertaisuuden kieltämistä. Tai, Foucault’lle arkeologia on metodi paikallisten diskursiivisuuksien, alueellisen tiedon analysoimiseksi ja genealogia taktiikka, joka panee alistetut tiedot toimimaan lähtemällä liikkeelle paikallisista, alueellisista tiedoista eikä tieteestä.

(Tässä Foucault on varsin lähellä Marxia, on astuttava vaihdon maailmasta riiston käytäntöihin: vaihdon ja pinnan ilmiöiden tasolta todellisen kokemuksen maailmaan jne. Samalla tietysti lähellä 1970-luvun feminismiä ja käsitteitä, kuten ”situated knowledge”.)

Tämä ”naiivin” ja ”oppineen” tiedon ”koplaaminen”, yhteistyö ja yhteistutkimus, tiedon yhteistuotanto, ei merkitse sitä, että akateeminen tieteellinen tutkimus ”astuu kansan pariin” tai ”valitsee sorrettujen puolen”. Alistettuja tietoja ei vapauteta kääntämällä ne alistavaksi tieteeksi, kuten marxismissa tapahtuu (ja tapahtui esimerkiksi työläisten ja talonpoikien valtiossa). Kyse ei ole ”aidon”, ”villin”, ”puhtaan”, ”toden” ja ”alkuperäisen” tiedon oikeuksien palauttamisesta, siis tiedon, jonka vallan ja tiedon dispositiivit ovat vanginneet, vapauttamisesta ja todellisuuden lähelle pääsemisestä (esim. seksuaalisuuden totuudesta). Paikallisia ja alueellisia tietoja ei aseteta ”oppineen tiedon” paikalle, koska pelkkä ”Talvipalatsin valtaus” ei riitä alistettujen (tietojen) vapauttamiseksi. Päinvastoin, jotta uuden tiedon tuottamisen käsite olisi ylipäätään mahdollinen, sen on oltava peräisin siitä, että kokeillaan uutta, kokeillaan tutkijan ja maallikon kykyjen yhdistämistä tai yhdistelmää, jonkinlaista uutta sommitelmaa, noiden kykyjen yhteiskäyttöä tiedon tuottamisessa, sen rakentumisessa. Akateemisen tutkimuksen kannalta kyse ei ole yksinkertaisesta hyppäyksestä yhteistyöhön, vaan sen on kuljettava samalla oman genealogiansa kautta, omien alistettujen tietojensa kautta (tästä Nietzschen merkitys genealogialle).

Paikalliset, alueelliset, epäjohdonmukaiset, syrjäytetyt ja oikeudettomat tiedon muodot vastustavat siis sellaista yhtenäisen tiedon instanssia, joka haluaa suodattaa ne, työstää niitä, hierarkisoida niitä, järjestää niitä ja neutraloida ne todellisen tiedon nimissä, siis sellaisen tiedon, joka on jonkun tai joidenkin hallussa. Siksi ”tietojen kapina” lähtee liikkeelle tieteellisen esityksen ja tiedeinstituution läheisesti toisiinsa yhdistävän keskittämisen ja monopolisoinnin vastustamisesta. Tässä mielessä esimerkiksi vuoden 2009 yliopistokamppailu on ja oli kiinteä osa tutkimusta. Kyse on instituution ulkopuolelle astumisesta (mitä Foucault korostaa esimerkiksi luennoissaan ”Turvallisuudesta, territoriosta ja väestöstä”). Näin tutkimus ei ole ”suljettua tutkimusta”, vaan tutkimusta avoimen taivaan alla, globaalissa tilassa, johon yliopistoinstituutio tai tiede sijoittuu.

Toisaalta, instituution ulkopuolelle astumista helpottaa osaltaan instituution itsetuhoisuus ja sen turvautuminen pelkästään alistamiseen ja kaappaamiseen, eli yhteiskunnallisen tutkimuksen ja tiedon tuotannon lähinnä mekaaniseen alistamiseen yrittämättäkään sijoittaa siihen edes näennäisesti (”formaali subsumbtio”). (Voidaan myös ajatella, että taistelu homogeeniseksi tekemistä vastaan rinnastuu jollain tavoin palkkatyöläisten vastarintaan pelkäksi homogeeniseksi työvoimaksi palauttamista vastaan.)

Emme siis yritä valokuvata sitä, mikä on olemassa, pikemminkin kokeilla, koetella ja kokea maailmoja. Eli olisi yritettävä tuoda yhteiseen tilaan spesialisti, tutkija ja kokenut (ekspertti). Tutkija, spesialisti on instituutioon sidottu, tulos työnjaosta, ”kokenut” on työnjaon ulkopuolella ja irti instituutioista, ja olisi yritettävä rikkoa ”delegaation” ja edustamisen, toisen puolesta puhumisen järjestelmä, olisi lähdettävä kokemisesta ja ”aistimellisesta” eikä koodattava sitä universaalikategoriaksi.

Vuoden 1982-83 itsen ja toisten hallintaa käsittelevät luentonsa Foucault aloittaa käsittelemällä Kantin tekstejä ”Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?” ja ”Edistyykö ihmissuku jatkuvasti kohti parempaa?” Jälleen kerran kyse on Foucault’n ”metodin” täsmentämisestä ja samalla tietenkin yhteiskunnallisen tutkimuksen tekemisestä avaamalla tai vapauttamalla ”alistettujen tietojen” kriittistä perinnettä. Minkälaisesta perinteestä on kyse?

Edellisen vuoden ”subjektin hermeneutiikkaa” käsittelevien luentojen lopussa Foucault oli jättänyt sanomatta muistiinpanojensa lopetuksen, jossa todetaan suurin piirtein seuraavasti: jos valistuksen perinnöksi jättämä tehtävä […] muodostuu sen tutkimisesta, mille objektiivisen tiedon järjestelmämme perustuu, täytyy sen olla kuitenkin myös sen tutkimista, mille itsen kokemisen modaliteetti perustuu. On kysyttävä siis sitä, millä tavoin maailma voi olla tiedon kohde ja samalla subjektin kokemisen/koettelun paikka, ja millä tavoin tiedon subjekti voi olla olemassa, subjekti, joka tarjoaa itsensä maailmalle samanaikaisesti sekä objektina tekniikan kautta että itsekokemuksen subjektina, joka tarjoaa itsensä maailmalle kokemisen/kokeilun paikkana.

Ennen kaikkea Foucault’n kohteena oleva kriittinen perinne ei aseta ongelmakseen niitä edellytyksiä, jotka tekevät toden tiedon mahdolliseksi (instituution ja tiedon yhteys), kuten esimerkiksi tutkijan puolueettomuus, objektiivisuus, oman aseman reflektointi tms., vaan tämä toinen – minoorinen – perinne muotoilee seuraavan kysymyksen: mitä on aktuaalisuus, nykyisyys ja minkälainen on kokemustemme nykyinen kenttä? Kyse ei siis ole totuuden analytiikasta, vaan nykyisyyden tai aktuaalisen olemassaolomme ontologiasta. On tärkeää, tavoitellaanko totuuden analytiikkaa yleensä, vai kriittistä ajattelua, joka ottaa meidän itsemme ontologian hahmon. Foucault’n omasta mielestä hän kuuluu jälkimmäiseen perinteeseen (Hegel, Frankfurtin koulukunta, Nietzsche, Weber jne.).

Mutta miksi Kantin tekstit? Ennen muuta siksi, että niissä oppineen ja lukijan suhde ei kulje yliopiston kautta eikä kirjan kautta, vaan sellaisten ilmaisumuotojen kautta, jotka olivat samalla lehtien, yhdistysten ja kerhojen kautta muodostuneita ajattelevien tai älykköjen yhteisöjä. Ne organisoivat konkreetisti suhteen lukemisen ja kompetenssin kesken kirjallisen esityksen vapaassa ja yleisessä (globaalissa) muodossa. Kyse oli julkisuudesta, julkisesta yleisöstä, mutta ei nykymuodossaan, mitä Foucault myös korostaa: ei yliopisto ja sen tieteellinen julkisuus, mutta ei myöskään sosiologian tai mediatutkimuksen julkisuus.

Foucault’n mielestä Kantin kysymys on : Mitä tänään tapahtuu? Mitä tapahtuu nyt? Ja mikä on tämä ”nyt”-hetki, jonka sisällä me kaikki olemme? Mutta myös: mikä on paikka, jossa kirjoitan?

Sen sijaan Kant ei kysy: Mikä nykyisessä tilanteessa voi määrittää tätä tai tuota filosofisluontoista päätöstä? Kant ei siis nyt kysy tiedon tai tietämisen ehtoja ja rajoja, vaan jotakin sellaista kuin, mikä tämä nykyisyys on. Tässä keskeisessä asemassa on kolme näkökohtaa:

1.     Tietyn nykyisyyden elementin, joka täytyy tunnistaa, määritteleminen ja erotteleminen muista. Mikä asia nykyisyydessä, tänään, tuottaa mieltä filosofiseen pohdintaan?
2.     On saatava näkymään, minkä kantajana tämä elementti on tai, minkä ajattelua, filosofiaa koskevan prosessin ilmaus se on.
3.     Lisäksi on saatava näkyväksi – edellä mainitun ajatteluprosessin kantama nykyisyyden elementti – missä ja millä tavoin filosofina tai tutkijana puhuva on itse osa samaa prosessia eikä sille ulkopuolinen.

Asiat ovat kuitenkin monimutkaisempia: ei ole ainoastaan näytettävä, minkä termien kautta prosessiin kuulutaan, vaan myös osallistuttava tuohon prosessiin ja nähtävä, miten filosofialla, tutkimuksella on – prosessissa, jonka elementti ja toimija se on – siinä tietty rooli. Lyhyesti: Kantin tekstissä näyttäisi siis nousevan esiin kysymys nykyisyydestä filosofisena tapahtumana, johon siitä puhuva filosofi tai tutkija myös osallistuu. Toisin sanoen tutkija ei voi asettua ulkopuoliseen näkökulmaan, vaan hän on osaa globaalia, rajatonta prosessia. Hänen näkökulmansa ei ole objektiivinen eikä hän myöskään valitse puoltaan universaalien periaatteiden vuoksi.

Filosofia tutkii omaa aktuaalisuuttaan tapahtumana, jolle sen on annettava merkitys, arvo ja filosofinen ainutlaatuisuus ja josta sen on samalla löydettävä oma syynsä ja oma perustansa sille, mitä se sanoo. Siksi se ei voi asettua ulkopuolelle, valita ulkopuolisesta näkökulmasta puoltaan, vaan sen on asetettava kysymys nykyisyyteen kuulumisesta: ”mikä tarkoittaa, että kysymys, joka sen pitää asettaa ei ole enää yksinkertaisesti […] sen kuuluminen johonkin doktriiniin tai perinteeseen; eikä myöskään kysymys sen kuulumisesta ihmisyhteisöön yleensä. Sen on sen sijaan asetettava kysymys kuulumisesta nykyisyyteen, kuulumisesta tiettyyn meihin”. Tämä ”me” on se, jonka on tultava filosofisen pohdinnan kohteeksi. Kantilla kyse on uudenlaisesta, ei enää vertikaalisesta tai pituusakselin luonteisesta, vaan horisontaalisesta tavasta ajatella modernisuutta. Siksi tutkimuksen tai esityksen on otettava oma ajankohtaisuutensa, oma aktuaalisuutensa päämääräksi. Sen on ensinnäkin löydettävä sille oma, aktuaalinen paikkansa; toiseksi, sen on annettava sille merkitys ja kolmanneksi sen on määriteltävä toiminnan tapansa suhteessa siihen.

Mitä valistus siis on? Ennen muuta kyseessä on ajanjakso, joka määrittelee itse itsensä; se muotoilee itsenäisesti oman mottonsa, ”omat juttunsa” ja sen mitä pitää tehdä sekä suhteessa ajattelun tai tiedon yleiseen historiaan että omaan nykyisyyteensä, tiedon muotoihin ja instituutioihin, joiden sisällä se tunnistaa oman historiallisen tilanteensa.

Kantille vallankumouksella on erityinen merkitys tässä mielessä, koska se on itsereferentiaalinen tapahtuma, jota ei voida arvioida sen edellytysten tai tulosten näkökulmasta. Eli kysymykseen: onko ihmiskunnalle pysyvää edistystä? Joudutaan selvittämään ensiksi onko edistykseen mahdollisuus ja onko siihen syy. Sen jälkeen kun on selvitetty, että mahdolliselle edistykselle on syy, on myös tiedettävä, että tämä syy toimii vain kun se näyttäytyy tietyssä tapahtumassa, joka kykenee osoittamaan tai näyttämään, on todellinen syy. Se, mitä Kant haluaa sanoa, on, että syyn löytäminen ei koskaan voi määrittää kuin korkeintaan mahdollisia seurauksia tai se ei voi määrittää kuin seurausten mahdollisuuksia. Sen sijaan on katsottava seurausten todellisuuteen, eli vain todellisen tapahtuman kautta, tapahtuman, joka voidaan yhdistää syyhyn, siihen ihmisen edistyminen, pyrkimys hyvään, voidaan määrittää ihmisen pyrkimystä hyvään. Ei siis seurata jonkin prosessin mahdolliseksi tekemiä syitä tai edellytyksiä, vaan historiasta etsitään tapahtuma ja merkin arvo, merkki syystä, joka läpi historian on ohjannut ihmisiä edistyksen tiellä. Ja kuten tiedätte Kantille tämä on vallankumous.