Kyynikko

Helsinki 8.5.2009

Jussi Vähämäki

Itsen alistus -kirjan julkistamistilaisuus

Haluaisin aloittaa kirjan Itsen alistus lopussa esiin nousevasta ”sosialistisen politiikan” teemasta ja sen kautta uusista, aidosti globaalille maailmalle luonteenomaisista vastarinnan tai autonomian (ja suvereenisuuden) hahmoista. Ne – olleessaan paikasta ja yhteisöstä riippumattomia – poikkeavat tai ovat suoranaisesti vastakkaisia perinteiselle poliittiselle ajattelulle luonteenomaisista tavoista ymmärtää politiikka, autonomia ja suvereenisuus aina sidoksissa paikkaan, yhteisöön, valtioon, kirkkoon ja puolueeseen. Siis: mitä voisi olla paikaton, yhteisötön, valtioton, uskonnoton/kirkoton ja ”puolueeton” politiikka? Tai: mitä voisi olla epäsymmetrinen, antagonistinen ja autonominen toiminta ja onko sille mahdollista löytää malleja?
Käsitykseni – joka ei ole yksin minun ja joka on artikuloitu monin tavoin viime vuosikymmenten filosofiassa ja politiikan teoriassa – mukaan elämme politiikan, poliittisen sidoksen ja koko pitkän, antiikin Kreikasta ja sen filosofiasta nousevan poliittisen perinteen ja sille ominaisten instituutioiden kriisissä. Tämä kriisi koskettaa niin vallan kuin vastarinnan muotoja. Sen näkyvimpiä ilmauksia ovat erilaiset taantumisen ja taantumuksen muodot, joiden sisältönä on paluu tai kaipuu vanhoihin käsityksiin politiikasta ja suvereenisuudesta.
Näistä taantumisen ja taantumuksen muodoista auttavat irti Michel Foucault’n 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun seminaarit. Niissä pelissä on koko poliittisen ajattelun ja poliittisten instituutioiden historia ja kriisi sekä uusien valtatekniikoiden hahmottuminen, mutta myös ja kenties ennen muuta vastarinnan ja autonomian rakentamisen uusien muotojen ja hahmojen mahdollisuuksien analytiikka.
Asiaa voidaan lähestyä seuraavan kysymyksen kautta: miksi (uus)liberaali valta on kiinnostunut välittämisestä, huolehtimisesta, kiintymyksestä, sosiaalisesta, siis ylipäätään yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä, miksi se vaalii ja vaatii yhteisöllistä sidettä sellaisenaan? Tiedämme, että (uus)liberaalin vallan kriitikot pitävät tätä yhteisöllisyyden vaalimista vain lumeena, jonka takana he näkevät taloudelliset intressit ja nämä taloudelliset intressit sekä taloudellisen riiston he haluavat paljastaa. Toisin sanoen (uus)liberaalit ovat vain jonkinlaisia valehtelijoita, eivät puhu totta ja siksi heistä on pakotettava esiin se, mitä he todella sanovat, tosi esitys heistä, heistä on tehtävä totuuden subjekti.
Kuten tiedätte, Michel Foucault’n mukaan subjektiksi tekeminen on ensisijaisesti vallan laajentumista ja samalla yksi modernin vallan keskeinen tekniikka. Se kuulustelee ja tivaa: ”Kuka, mikä on todellinen tekijä?” Subjekti on vallan muoto, vallan, ”joka on kääntynyt välittömän arkielämän puoleen ja joka kategorisoi yksilön, merkitsee hänen yksilöllisyytensä, pakottaa hänelle identiteetin, sulkee hänet totuuden lakiin, joka hänen täytyy tunnustaa ja joka toisten on tunnustettava hänessä.” Kuka, mikä hän on todella, mitä hän todella ajattelee? Kuka, mikä todella olen, mitä todella ajattelen? Onko hän työläinen, hullu, vanki, suomalainen, uusliberaali, kommunisti… Ihmisten tekeminen subjekteiksi, heidän sitomisensa määrättyyn identiteettiin on keino alistaa heidät ohjauksen tai hallinnan alaisuuteen, sen regiimiin tai rykmenttiin. Kaikkea tätä kannattelee ajatus, että on sanottava totuus, että tieto täytyy paljastaa, että on olemassa totuus itsestä, minä ja minän todelliset ja yksilölliset halut, todellinen syyllisyys ja on löydettävissä todellinen toiminnan lähde ja syy. Mutta myös, että tämä totuus voidaan kätkeä ja että on ero näkyvän ja todellisen, ajatusten ja sanotun, sielun ja kasvojen välillä.
Subjekti on siis valtamuoto, joka sitoo ja alistaa, se luo eräänlaisen kangastuksen, illuusion minuudesta ja tekee sen kautta välttämättömäksi itseä koskevan tietoisuuden ja tiedon sitoen ihmisen omaan identiteettiinsä. Tämän kangastuksen, jonka valtatekniikat luovat, hävittäminen oli Foucault’lle sekä tutkimuksen tehtävä että samalla vapauden ja autonomian käytännöllistä rakentamista. Ei ole eroa teorian tai tutkimuksen ja elämän välillä, ajatellun ja eletyn välillä. Ne ovat yhtä, ne on tehtävä yhdeksi, autonomia todelliseksi. Valtaa, alistamista, riippuvaisuutta ja epäitsenäisyyttä on siellä, missä elämä ja tutkimus, teoria ja käytäntö ovat toisistaan erotettuja.
Foucault’n 1970-luvun seminaarit näyttävät, että (uus)liberaali valta- ja ohjausjärjestelmä ei ole taloudellista ohjausta, se ei kohdistu siihen mitä ymmärrämme taloudella elämän osana, vaan valtaa, joka kohdistuu yhteiskuntaan ja ihmiselämään kokonaisuudessaan. Se luo nyt alistamista, riippuvaisuutta, epäitsenäisyyttä yhteiskuntaan ja ihmiselämään kokonaisuudessaan eikä vain sen osaan, kuten aiemmin, kun se alisti työläistä työpaikalla, hullua sairaalassa, lasta koulussa tai puolueen jäsentä ”demokraattisessa sentralismissa”. Kyse on todellisesta yhteiskuntapolitiikasta, työvoimapolitiikasta tai sosialistisesta politiikasta, siis biovallasta, jonka toiminnan säännöt, mitat ja ymmärrettävyys aukeavat vain mikäli astutaan talouden, vaihdon ja markkinoiden piiristä elämän ja sen pirstomisen käytäntöjen tarkasteluun, siis antagonismin varsinaisten käytäntöjen tutkimiseen eikä taannuta sen hallusinatoristen ”tosien” subjektien haaveiluun – ”samaa paskaa tyhmä vain vatkaa, viisas taas yli astuttuaan matkaansa eespäin jatkaa” taisi Goethe joskus runoilla. Näillä käytännöillä ja niiden vastustamisella on hyvin vähän tai ei lainkaan tekemistä politiikan vanhojen muotojen kanssa. Uusi kenttä siis, ja tällä kentällä toimivat uudet hahmot ja käytännöt.
Tuolle kentälle astumisessa Foucault seuraa omalla tavallaan Marxia, joka työvoimaa käsittelevän jakson lopussa Pääoman ensimmäisessä kirjassa toteaa, että ”jättäessämme tämän yksinkertaisen kiertokulun eli tavaranvaihdon maailman, josta taloustieteilijä vulgaris lainaa mielipiteensä, käsitteensä ja mitta-asteikkonsa pääoman ja palkkatyön yhteiskuntaa koskevalle arvostelulleen, näyttää luonnenäyttelijöidemme fysionomia jo joissain suhteissa muuttuvan. Entinen rahanomistaja kulkee etunenässä kapitalistina, työvoiman omistaja seuraa häntä hänen työläisenään; ensimmäinen merkitsevästi myhäillen ja äveriäänä, jälkimmäinen arkana vastustellen, niin kuin se, joka on vienyt oman nahkansa myytäväksi ja jolla nyt ei ole muuta odotettavaa kuin sen – parkitseminen.” Marxin pointti on yksinkertainen: kapitalistin ja työläisen suhde ei ole symmetrinen, vaan antagonistinen. Tämä antagonismi ei ole markkinasubjektien välistä kilpailua tai konfliktia vaihdon piirissä, ei ystävyyttä tai vihollisuutta, joka määrittyisi jonkinlaisena ping pongina esimerkiksi lain ja laittomuuden, väkivallan ja väkivallattomuuden tai oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden välillä, kuten erilaisten vasemmistolaisten ja puoluekommunistien puheissa. Siksi myös kamppailukeinot työläisten vapauttamiseksi ovat antagonistisia eivätkä samoja, eli ne eivät määrity porvarillisen oikeuden ja tasa-arvoisten välisen vaihdon kautta ja kilpailuna sen sisällä (tyyliin fasisteja vastustetaan fasistien keinoin, porvareita porvarien jne.). Vain poliitikko vulgaris jää tähän yksityisten tai liittoutuneiden määrällisten intressien peliin. Symmetrian sijaan epäsymmetrian vahvistaminen, antagonismin syventäminen ja itsenäisyyden ja autonomian vahvistaminen ovat asioita, joita tästä Marx-passuksesta voi mielestäni oppia se, joka yrittää rakentaa kapitalistisen yhteiskunnan toiminnan analyysille perustuvaa politiikkakäsitystä. Vastaavalla tavalla Foucault korosti, että on laskeuduttava oikeuden, lain piiristä oikeudenkäytön ja lain toimeenpanon käytäntöjen tarkasteluun.
Miten olisi siis ajateltava vastarinnan uusia hahmoja, ”politiikan” tekemisen uusia muotoja taantumatta ja muuttumatta taantumukselliseksi?
Foucault palaa kysymykseen “toden sanomisesta” (”parresia”, Kreik. pan rema = sanoa kaikki) – sitä, kuten tiedämme, hän oli tutkinut aiemmin subjektin kritiikin yhteydessä – viimeisillä luentosarjoillaan vuosina 1983–1984. Vuoden 1984 luennoilla hän käsittelee myös kyynikoita vastakohtana vanhoille totuuden sanomisen malleille (Le Courage de la vérité , Gouvernement de soi et des autres, osa 2, Ed. Seuil, 2009).
Miksi juuri kyynikot ovat mielenkiintoisia nykyisyyden ymmärtämiseksi?
Foucault’n mukaan siksi, että ”kyynikot, riisuessaan olemassaolonsa askeettisen reduktion avulla, harjoittavat minän muuttamista, mikä näyttäytyy skandaalina muille”. Kyynikko ei siis ole totuuden, toden subjekti.
Kyynikko on Foucault’n käsityksen mukaan malli vallankumoukselliselle, mutta ei malli vallankumoukselliselle, joka seuraa kiikkustuolista maailman tapahtumia ja lausuu niistä totuuksia (lausuu ”toden diskurssin”), kuten kunnon porvari. Sen sijaan kyynikko on malli vallankumoukselliselle, jonka minä ei ole muuttumaton ja jonka sielu ei ole pysyvä, tosi ja näkymätön. Vain sieluton ja ”minuudeton” kumouksellinen kykenee rakentamaan subversion tiloja sellaisissa olosuhteissa, joissa valta läpäisee koko yhteiskunnan ja kaikki suhteet, eikä yhteiskuntaan ole olemassa ulkopuolista (valtion, kirkon, puolueen jne.) näkökulmaa – yhteiskunnasta ei voi ”sanoa totuutta”, koska se ei ole totaliteetti, vaan toisiinsa palautumattomien jatkuvasti pakenevien ja liikkuvien elementtien moneus. Tai: vallan kohteena ei ole – enää – ”työvoima” lukumääräisenä tai määrällisenä moninaisuutena, joka on koottu monista paikoista ja ”kulttuureista” jonkinlaiseksi solukoksi ja jota hallitaan tässä solukoituneessa tilassa yksittäisinä ihmisruumiina tai kollektiivisina kokonaisuuksina tehtaissa, kouluissa tai puolueissa. Kyse on jatkuvassa liikkeessä olevasta moneudesta, kelluvasta, ajelehtivasta tai ajeessa olevasta populaatiosta, jota ei kyetä hallitsemaan tehtaan, koulun tai puolueen tilojen kautta.
Kyynikon tie on ”kuninkaan tie”, hänen elämänsä on täysin suvereenia ja itsenäistä. Kyynikon autonomia tekee poliittisen suvereenisuuden, poliittisen vallan ja politiikan naurettavaksi pilkatessaan sitä kahdella eri tavalla: Ensinnäkin kyynikon itsenäisyys ja hänen suvereenisuutensa vaativat itselleen aggressiivisesti, kritiikin ja polemiikin muodossa, todellista autonomiaa suhteessa poliittiseen valtaan ja sen muotoihin ja instituutioihin (valtio, kirkko, puolue). Aleksanteri Suuren ja Diogeneen kuuluisassa kohtaamisessa oli kyse siitä, kumpi on todellinen kuningas ja kummalla on todellinen autonomia, tynnyrissään elävällä kyynikolla vai maailmaa hallitsevalla keisarilla. Toiseksi kyynikon sietämätön itsenäisyys, hänen autonomiansa ja ”monarkiansa” kääntävät nurinniskoin politiikan ja poliittisen kaikki vanhat tunnusmerkit. Kyynikko toimii yksin, yksinäisyydessä siellä, missä maallinen poliittinen suvereeni ympäröi itsensä käskyläisillä, liittolaisilla ja hännystelijöillä ja pyörittää päässään ystävyyden ja vihollisuuden, uskollisuuden ja petturuuden harhoja. Kyynikko riisuu itsensä maallisen vallan tunnusmerkeistä ja tavoitteista siellä missä poliitikot koristavat itsensä rikkauden ja vallan gloorialla. Siellä missä maalliset monarkit antautuvat sinne tänne sinkoileville haluilleen kyynikko on horjumaton, toisista riippumaton askeetti. Siksi kyynikko on todellinen, universaali monarkki, jonka autonomia on paikasta ja yhteisöstä riippumatonta globaalia, globaalistuneen maailman vaatimaa itsenäisyyttä. Hänen suvereenisuutensa on maallisen ja heikon (kristillisen) suvereenisuuden sijaan jumalankaltaista.
Kyynikon autonomialla on kaksi seurausta. Ensinnäkin se antaa harjoittajalleen hyvän elämän tavan eri muotojen artikulaation perustan. Toiseksi se perustaa totuuden näkyvänä toimintana ja poistaa eron näkyvän (ilmenevän) ja näkymättömän (toden, sielun, subjektin todellisuuden) väliltä.
Mitä toden puhuminen, sen tekeminen näkyväksi tarkoittaa kyynikon elämässä? Kyynikon  näkökulmasta “totuuden sanominen” muuttuu kysymykseksi “todesta  elämästä”, toden elämän tekemisestä. Hänelle totuuden ongelma on asetettava olemassaolon tasolla, siis kysymyksenä siitä, miten “tosi  elämä” on eikä enää kysymyksenä “toden puhumisena” (itsestä).
Foucault’n ajatus on suurin piirtein, että elävä sana, joka vaatii  sitoutumista ja riskin ottamista, on kollektiivista ja yhteistä.  Sellaisena elävä sana on vastakkainen “todelle esitykselle / todelle diskurssille”, tehdylle tai rakennetulle totuudelle (tiedolle informaationa, joka on jonkun hallussa ja jota kuiskitaan hallitsijan korvaan, koska sitä ei voida sanoa julkisesti). Siksi toden sanominen kyynikoilla on elämän tekemistä todeksi ja sellaisena totuuden puhumisen tai toden diskurssin (ja subjektin, totuuden subjektista) vastakohta.
Kyynisyys rakentuu itsen työstämisessä, jonka tuloksena kyynikko tekee elämästään ja käyttäytymisestään provokaation suhteessa olemassa olevaan maailmaan. Provokaatio syntyy juuri toden sanomisen ja toden elämän välisen eron katoamisesta. Kyynikko on vallankumouksellisen esi-isä, hän pelaa totuuden peliä, mutta ei toden “diskurssin” tasolla, kuten erilaiset pseudovallankumoukselliset , vaan olemassaolon, oman elämänsä tasolla. Foucault’lla tämä ajatus alkaa, kuten tiedämme, hahmottua 1970-luvun puolivälin jälkeen (esim. Karl Croissantin tapauksen kautta).
Siksi uuden vallankumouksellisen on oltava sietämätön, muututtava sietämättömäksi jokaiselle ”maalliselle” poliittiselle järjestykselle. Se ei tapahdu kysymällä jatkuvasti mitä on tehtävä ja lausumalla kysymykseen tosia vastauksia, vaan tekemällä oma elämä todeksi, yhdistämällä elämä ja totuus.
Foucault’lle ongelma ei siis ole identiteetti, sen säilyttäminen, oman suojeleminen, “opin” puhtauden vaaliminen, vaan pikemminkin sen  tietäminen, missä määrin voin muuttaa itseäni ja muuttua toiseksi kuin olen.
Kyynikko kysyy itseltään omasta elämästään: mitkä ovat absoluuttisen olennaisia tarpeita, mitä tarvitsen todella? Hän ei yritäkään jakaa elämää totuuteen elämästä ja elämiseen tai olemassaoloon. Siksi, koska ulkopuolista totuutta ei hänelle ole, hänen ei tarvitse pelätä totuutta itsestään, sen menettämistä tai tavoittamattomuutta, ja hän on todella immuuni pelolle. Hän ei ole subjekti. Näin hän kykenee elävään sanaan, kollektiiviseen toimintaan vailla salattuja, näkymättömiä totuuksia, toisin kuin ne, joita hallitsee pelko (itseä koskevasta totuudesta ja jotka kuvittelevat, että heillä on omaa tai jotka haluavat omaa, tehdä eron yhteisen ja oman välille peläten jatkuvasti menettävänsä itsensä/omansa). Foucault’n kautta määritellyllä kyynikolla / biopolitiikan aikakauden kumouksellisella ei ole siksi mitään tekemistä totuuden diskurssia lausuvien kanssa.
Kyynikko on todellinen skandaali ja täysin sietämätön niille, jotka haluavat vain muuttaa maailmaa haluamatta itse muuttua, niille, joilla on jotain salattavaa, salattua tietoa,  totuus itsestä omanaan. On sama onko kyseessä valtio, kirkko tai puolue: ne kaikki haluavat muuttaa, eivät muuttua, muuttaa elämää,  eivät elää muuttuen.
Kyynikot eivät siis tee muuta, kuin toistavat filosofian lausumat, mutta siirtävät ne oman elämänsä tasolle, alkavat elää teoriassa eivätkä vain puhua siitä. Hyvä elämä nyt eikä huomenna. Juuri tämä, siis teorian ja elämän eron hävittäminen, tekee heistä sietämättömiä. Siksi myös joka puolelta yritetään luoda halkeama elämän sisään, ero teorian ja elämän välille.
Foucault, joka tavoitteli aina kollektiivista työskentelyä sanoi niille, jotka vaativat häneltä vastauksia, vaativat sanomaan totuuden: ”mutta te laitatte minut tilanteeseen, joka kuuluu profeetalle tai tietäjälle, viime kädessä sille, joka tarjoaa ratkaisuja. Ratkaisut ovat aina yhdessä keksittyjä eikä niiden antaminen tai tekeminen ole jonkun tehtävä, vaan kaikkien…”