Siitä, mitä emme kykene tekemään

Giorgio Agamben

 

Deleuze määritteli joskus vallan toiminnan ihmisten erottamiseksi siitä, mihin he kykenevät, siis voimastaan. Aktiivisia kykyjä estetään harjoittamasta toimintaansa joko siten, että niiltä viedään materiaaliset edellytykset, jotka tekevät toiminnan mahdolliseksi, tai siten, että jokin kielto tekee tästä toiminnan harjoittamisesta muodollisesti mahdotonta. Näissä kahdessa tapauksessa valta – ja tässä se on alistavimmassa ja brutaalimmassa hahmossaan – erottaa ihmiset kyvyistään ja tekee heidät tällä tavoin voimattomiksi, impotenteiksi. On kuitenkin löydettävissä toinen ja hienostuneempi vallan toimintatapa, joka ei kosketa välittömästi sitä, mitä ihmiset kykenevät tekemään, heidän voimaansa, vaan heidän kyvyttömyyttään, siis sitä, mitä he eivät kykene tekemään, tai pikemminkin, kykenevät olemaan tekemättä.

Se, että kyky tai voima on aina rakenteellisesti myös voimattomuutta tai kyvyttömyyttä ja että jokainen ”kyetä tekemään” on myös aina jo kykyä olla tekemättä, on Aristoteleen Metafysiikan yhdeksännessä kirjassa kehittelemän kykyä tai voimaa koskevan teorian ratkaisevia saavutuksia. ”Kyvyttömyys (adynamia) ja se että on kyvytön, ovat puutetta, joka on vastakohta tällaiselle voimalle (dynamis), joten jokaista kykyä vastaa kyvyttömyys samaan asiaan samoihin olioihin nähden”. (Met 1046a, 29-31.) ”Kyvyttömyys” ei tässä tarkoita yksinomaan voiman puutetta, ei voi/kykene tehdä, vaan ja ennen muuta ”voimaa olla tekemättä”, voimaa olla käyttämättä omaa voimaansa. Juuri tämä on jokaiselle voimalle erityinen ambivalenssi, voima on aina voimaa olla ja ei olla, tehdä ja olla tekemättä, ja määrittelee siten inhimillisen kyvyn. Ihminen on siis elävä olento, joka olleessaan olemassa voiman, kyvyn muodossa, voi niin yhtä asiaa kuin sen vastakohtaakin, voi tehdä ja olla tekemättä. Tämä asettaa ihmisen, enemmän kuin minkään muun luontokappaleen, alttiiksi erehdyksen vaaralle, mutta samalla antaa ihmiselle mahdollisuuden kasata ja hallita vapaasti omia voimiaan, muuttaa ne ”kyvyiksi”. Ihmisen toiminnan alaa ei määritä ainoastaan sen määrä, mitä hän voi tehdä, vaan myös ja ennen kaikkea kyky pitää yllä suhdetta omaan mahdollisuuteensa olla tekemättä sitä. Kun tuli voi vain palaa ja muut elävät olennot voivat vain käyttää erityistä voimaansa, kykenevät vain tähän tai tuohon niiden biologiseen kutsumukseen kirjattuun käyttäytymiseen, ihminen on eläin joka kykenee oman kykenemättömyyteensä, voi omaa voimattomuuttaan.

Tähän toiseen ja hämärämpään voiman puoleen nykyinen valta, joka ironisesti määritellään ”demokraattiseksi”, haluaa vaikuttaa. Se ei erota ihmisiä niin paljon ja ainoastaan siitä, mitä he voivat tehdä, vaan ennen muuta ja enemmän siitä, mitä he voivat, kykenevät olemaan tekemättä. Erotettuna kyvyttömyydestään, eristettynä siitä kokemuksesta, että voi olla tekemättä, nykyihminen uskoo kykenevänsä kaikkeen ja toistelee iloisena ”no problem” ja vastuuttomana ”yes I can”, juuri hetkellä jona hänen pitäisi huomata, että häntä vievät ennen kuulumattomalla tavalla prosessit ja voimat, joihin hän on menettänyt kaiken kontrollin. Hänestä on tullut sokea, ei niinkään kykyjensä kuin kyvyttömyytensä suhteen, ei sen suhteen, mitä hän kykenee tekemään, vaan sen suhteen, mitä hän ei voi tai mitä hän voi olla tekemättä.

Tästä johtuu aikaamme luonnehtiva taitojen ja kutsumusten, ammatillisten identiteettien ja yhteiskunnallisten roolien täydellinen toisiinsa sekoittuminen: kussakin niistä henkilöityy esittäminen, jonka röyhkeys on kääntäen verrannollinen sen lausumisen epävarmuuteen ja väliaikaisuuteen. Ajatus, että kuka tahansa voi tehdä tai olla erotuksetta mikä tahansa asia, epäilys siitä, että ei vain lääkäri, joka minua tänään tutkii, voi olla huomenna videotaiteilija, että jopa minut murhaava tappaja on todellisuudessa, kuten Kafkan Oikeusjutussa, oopperalaulaja, eivät ole kuin heijastus tietoisuudesta, että kaikki ovat yksinkertaisesti taipumassa tuohon joustavuuteen, joka on ensimmäinen nykyään markkinoilta tuleva laatuvaatimus.

Mikään ei tee niin köyhäksi ja niin epävapaaksi kuin tämä voimattomuuden, kyvyttömyyden vieminen. Se, joka on erotettu siitä, mitä voi tehdä, voi aina kuitenkin vastustaa, hän voi olla tekemättä. Se, joka on erotettu omasta kyvyttömyydestään kadottaa sen sijaan ennen kaikkea kykynsä vastustaa. Ja samalla tavoin kuin ainoastaan polttava tietoisuus siitä, että emme voi olla takaamassa totuutta siitä, mikä olemme, niin yksin kirkas näkemys siitä, mitä kykenemme tai kykenemme olemaan tekemättä, antaa toimintaamme johdonmukaisuutta.

Mainokset
Post a comment or leave a trackback: Trackback URL.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: