Monthly Archives: heinäkuu 2009

Michel Foucault: Elämäntaito ilman totuutta

On olemassa syy siihen, että taide on muodostunut kyynisyyden välineeksi: tarkoitan tällä ajatusta, että taiteen itsensä, olkoon kyse kirjallisuudesta, kuvataiteesta tai musiikista, on rakennettava todellisuuden kanssa suhde, joka ylittää yksinkertaisen kaunistamisen ja jäljittelyn, jotta siitä tulisi olemassaolon väkivaltaista paljastamista, riisumista, karsimista ja supistamista olennaisiin elementteihinsä.
Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä näkemys taiteesta olisi tullut yhä selvemmin hyväksytyksi 1800-luvun puolivälistä lähtien, kun taide (Baudelairen, Flaubertin ja Manet’n myötä) muodostuu purkautumispaikaksi sille, mikä on alhaalla, alapuolella, sille kaikelle, millä jossain kulttuurissa ei ole oikeutta tai ainakaan mahdollisuutta tulla ilmaistuksi.
Tästä näkökulmasta voidaan puhua modernin taiteen antiplatonismista.
Mikäli olette nähneet Manet’n näyttelyn tänä talvena, ymmärtänette, mitä tarkoitan: antiplatonismi, joka ruumiillistuu skandaalimaisesti Manet’n töissä edustaa mielestäni yhtä modernin taiteen perustendensseistä Manet’sta aina Francis Baconiin, Baudelairesta aina Samuel Beckettiin tai Burroughsiin, vaikka se ei samaistuisikaan tällä hetkellä kaikkea mahdollista taidetta luonnehtivaksi elementiksi. Antiplatonismi: taide paikkana olennaisen purkautumiselle, olemassaolon alastomaksi riisumiselle.
Tämän seurauksena taide on rakentanut poleemisen, reduktiivisen, kieltävän ja aggressiivisen suhteen kulttuuriin, yhteiskunnallisiin normeihin, arvoihin ja esteettisiin sääntöihin.
Tämä elementti tekee nykytaiteesta 1800-luvulta lähtien sen lakkaamattoman liikkeen, jonka kautta jokainen edeltävien taidetekojen pohjalta johdettu, esiin kaivettu ja perusteltu pysyvä sääntö on seuraavissa teoissa torjuttu ja kielletty. Jokaisesta taidemuodosta voidaan löytää eräänlaista jatkuvaa kyynisyyttä suhteessa kaikkiin hyväksyttyihin taidemuotoihin: tätä voisimme kutsua nykytaiteen antiaristotelismiksi.
Antiplatoninen ja antiaristoteelinen nykytaide: olemassaolon alastomaksi riisuminen; jokaisen hyväksytyn muodon torjuminen ja kieltäminen. Nämä kaksi puolta antavat nykytaiteelle funktion, joka voitaisiin määritellä substanssiltaan antikulttuuriseksi. Kulttuurin konformismia on vastustettava taiteen rohkeudella, sen barbaarisessa totuudessa. Nykytaide on kyynisyyttä kulttuurissa, itseään vastaan kääntyneen kulttuurin kyynisyyttä. Ja ennen muuta taiteeseen, vaikka ei yksin siihen, keskittyvät modernissa maailmassa, meidän maailmassamme, kaikkein intensiivisimmät muodot tuosta totuuden sanomisen tahdosta, joka ei pelkää haavoittaa (keskustelu)kumppaneitaan.
Luonnollisesti asian monia puolia on vielä tarkasteltava syvemmin, ja erityisesti sitä, mikä on varsinainen alkujuuri kysymykselle taiteesta kyynisyytenä kulttuurissa. Tämän hätkähdyttävällä tavalla 1800 ja 1900 -luvuilla näkyväksi tulleen prosessin ensimmäiset merkit voidaan nähdä Rameau’n veljenpojassa ja Baudelairen, Manet, (Flaubertin?) aikaansaamassa skandaalissa. Lisäksi tulevat suhteet taiteen kyynisyyden ja vallankumouksellisen elämän välillä: likeisyys, molemminpuolinen ihastus (jatkuva yritys sitoa vallankumouksellinen totuuden sanomisen rohkeus taiteen väkivaltaan totuuden villinä purkautumisena); mutta myös se, että ne eivät ole päällekkäisiä, mikä johtuu luultavasti siitä, että jos kyyninen tehtävä kuuluu nykytaiteen sydämeen niin sen rooli vallankumouksellisessa liikkeessä on vain marginaalinen, ainakin siitä lähtien kun vallankumouksellista liikettä alkavat hallita organisaatiomuodot, kun vallankumoukselliset liikkeet organisoituvat puolueiksi ja puolueet määrittelevät ”todellisen elämän” täydellisenä sopeutumisena normeihin, sosiaalisena ja kulttuurisena konformismina. On ilmeistä, että kyynisyys, sen sijaan, että se muodostaisi sidoksen, onkin syy nykytaiteen eetoksen ja poliittisen käytännön, vaikka vallankumouksellisenkin, yhteensovittamattomuuteen.
Sama ongelma voitaisiin muotoilla toisin sanoin: miksi kyynisyydestä, joka antiikin maailmassa saavutti kansanliikkeen laajuuden, on tullut 1800 ja 1900 -luvuilla elitistinen ja marginaalinen katsantokanta, vaikkakin historiallemme tärkeä, ja sanaa kyynisyys käytetään lähes aina viittaamaan kielteisiin arvoihin? Voisi lisätä, että kyynikoilla on monia yhtymäkohtia toiseen kreikkalaiseen koulukuntaan: skeptikoihin – myös tässä tapauksessa pikemminkin elämäntapa kuin oppirakennelma, tapa olla, tehdä ja sanoa, asenne koetella, tutkia, kyseenalaistaa. Mutta ero on hyvin suuri: kun skeptikko soveltaa tätä asennetta järjestelmällisesti tieteen kentällä jättäen lähes aina käytännöllisen puolen tarkastelematta, kyynikko näyttää keskittyvän käytännölliseen näkemykseen, joka artikuloituu uteliaisuuden puutteessa tai teoreettisessa välinpitämättömyydessä ja joidenkin perusperiaatteiden hyväksymisessä. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että 1800-luvulla kyynisyyden ja skeptisyyden yhdistelmä oli alkujuuri ”nihilismille” ymmärrettynä tavaksi elää, joka perustuu tietylle tarkalle näkemykselle suhteessa totuuteen. Meidän täytyisi lopettaa nihilismin tarkasteleminen vain yhdestä suunnasta, länsimaisen metafysiikan väistämättömänä kohtalona, josta voidaan paeta vain palaamalla siihen, minkä unohtaminen on tehnyt tämän metafysiikan itsensä mahdolliseksi; tai dekadenssin huippuna, joka on tyypillistä nykyään omiin arvoihinsa uskomaan kykenemättömille länsimaille.
Nihilismiä on ensisijaisesti tarkasteltava erityisenä 1800 ja 1900 -luvuille kuuluvana historiallisena hahmona, mutta se on myös liitettävä osaksi sitä edeltänyttä ja sitä valmistellutta skeptisyyden ja kyynisyyden pitkää historiaa. Toisin sanoin, se on nähtävä episodina, tai paremminkin muotona, historiallisesti tarkkaan määriteltynä, ongelmasta, jonka asettamisen länsimainen kulttuuri aloitti jo kauan sitten: totuuden tahdon ja olemassaolon tyylin suhteen ongelmasta.
Kyynisyys ja skeptisyys ovat olleet kaksi tapaa asettaa totuuden etiikan ongelma. Niiden fuusio nihilismissä tuo näkyviin länsimaiselle kulttuurille olennaisen kysymyksen, joka voidaan muotoilla seuraavasti: kun totuus asetetaan jatkuvasti kyseenalaiseksi juuri totuuden rakkauden takia, mikä on olemassaolon muoto, joka parhaiten sopii tähän jatkuvaan kyseenalaistamiseen? Mikä on välttämätöntä elämälle jos totuus ei sitä enää ole? Nihilismin todellinen periaate ei ole: Jumalaa ei ole olemassa, kaikki on sallittua. Sen sääntö on pikemminkin kysymys: jos minun on kohdattava ajattelussani se, että ”mikään ei ole totta”, miten minun on elettävä? Vaikeus määritellä sidos totuuden rakkauden ja olemassaolon estetiikan välillä on länsimaisen kulttuurin keskiössä. Mutta minua ei paina niinkään kyynisyyden oppirakennelman kuin olemassaolon tai elämäntaidon historian määrittely. Lännessä, joka on keksinyt niin monia eri totuuksia ja muovannut niin erilaisia elämäntaitoja, kyynisyys auttaa meitä muistamaan, että, vain hyvin vähän totuutta on välttämätöntä sille, joka todella haluaa elää, ja että kun todella pidetään kiinni totuudesta välttämätöntä on vain hyvin vähän elämää.

Mainokset

Marxismi ja nihilismi (Marx ilman marxismia IX)

(Historiasta tilaan: ”Nous sortons de l’age de l’histoire pour entrer dans l’age de l’espace”, Foucault.)
1970-luvun puolivälin tienoissa Louis Althusser oli tullut – kenties hieman myöhään – siihen tulokseen, että marxismi on lopultakin kriisissä ja tuon kriisin seurauksena voisi vapautua jotain elinvoimaista marxismin betoniin hautaamasta Marxin (ja Leninin) ajattelun ytimestä. Vihdoinkin voitaisiin aloittaa Marxin ajattelun uudistaminen, korjaaminen ja kehittäminen. Yksi askel Althusserille  oli pitkäaikaisen suhteen lopettaminen Ranskan kommunistiseen puolueeseen.
Kuinka Marxin ja Leninin nimissä tehty historia jäi hämäräksi marxismille itselleen? Miksi kommunistinen liike ei kyennyt kirjoittamaan omaa historiaansa vakuuttavasti – eikä vain Stalinin ajan historiaa, vaan koko historiaansa Kommunistisen puolueen manifestista lähtien? Eikö Marxin teoriasta olisi etsittävä välineitä marxismille ja Marxille hämäräksi jääneiden seikkojen ymmärtämiseksi? Kysymykset eivät Althusserille olleet vain poliittisia, sillä marxismin poliittinen kriisi viittasi suoraan sen teoreettiseen kriisiin.
Kolmenkymmentä vuotta on kasannut eteemme pelkkiä raunioita. Ajan kulumisen täydellinen epävarmuus tiivistänyt melankoliaa. Mitään elinvoimaista ei marxismin pitkästä kuolinkamppailusta vapautunut. Vanhat organisaatiomuodot, koteloituneet ajatustavat kummittelevat yhä edelleen, ja uusille sukupolville historia jää yhtä hämäräksi kuin edeltäville.
Marxismin uudistamiseksi tarvittiin Althusserin käsityksen mukaan teoreettista toimintaa käytäntönä, joka palaisi ajattelemaan mahdotonta – ”rynnäköisi vasten taivasta”, kuten Marxin ihailemat kommunardit – ja näkisi historian aleatorisena, epävarmana ja vailla suuntaa olevana. Historia on ”materiaalista”, koska siltä puuttuu kaikki ennustettavuus ja laskettavuus. Historiassa ei ole mahdollista toistaa samaa heittoa useita kertoja ja laskea todennäköisyyksiä tai riskejä. Vain yksi heitto on mahdollinen. Tilastollista todennäköisyyttä ei ole. Historian täydellinen ainutkertaisuus ei alistu rationaaliselle ennakoinnille tai jälkijättöiselle ”(luonnon)lakien” teleologialle. Aleatorinen materialismi on vallankumouksen politiikkaa, jonkin radikaalisti uuden perustamisen politiikkaa, koska vallankumous on ennakoimaton, osatekijöihinsä palautumaton, ”ylimääräytynyt” tapahtuma.
Politiikasta, politiikan tekemisestä ja ajattelusta oli marxismissa tullut täysin käsittämätöntä, koska se oli jähmettynyt puolueen ja valtion syleilyyn. Tähän Althusserin näkemykseen on vieläkin helppo yhtyä. Jos tosin reaalisten kommunistipuolueiden katoaminen on jäänyt elämään pelkäksi unelmaksi todellisesta puolueesta ja organisaatiosta, niin niiden katoamisesta siinnyt epämääräinen vasemmisto on sitäkin sitkeämmin kiinni valtiossa.
Althusserille luokkataistelu on ”prosessi ilman subjektia” eikä tätä prosessia edellä tai ohjaa yksilösubjekti (Marx tai joku muu) tai kollektiivinen subjekti (puolue tai organisaatio), joka asettaisi luokkataistelulle päämääriä tai ideoita ja joka itse olisi noiden päämäärien tai ideoiden alkuperäinen keksijä. Ajatus on yksinkertainen: ei ole mahdollista, että joku soveltaisi ulkoa päin jotain – joko henkilökohtaista tai yleistä – ajatusta tai ihannetta luokkataistelun ristiriitaiseen prosessiin, siis tarjoaisi ratkaisun ja avaisi solmut ja tulisi koko maailman hallitsijaksi, kuten Aleksanteri Suuri.
Mikäli luokkataisteluun olisi ulkoa annettu ratkaisu, valmis malli – olkoon vaikka historiasta löydetty ”opetus” tai aikaisempien toimintatapojen toistaminen – unohdettaisiin historian aleatorinen luonne. Mutta ennen kaikkea luotaisiin uudelleen idealistinen ja porvarillinen vastakkainasettelu tiedon haltijoihin ja tietämättömiin, etujoukkoon ja massoihin. Juuri tämä vastakkainasettelu ja siitä siinneet käytännöt, kuten fasisminvastainen kansanrintama tai myöhäisempi demokraattinen rintama muiden muassa ovat olleet 1900-luvun marxismin epäonnistumisen monumentteja (vastakkainasettelu elää sitkeästi myös ns. vasemmistossa, nyt muuntuneena ”heikomman puolelle” asettumiseksi ja erilaisiksi ”köyhien ystävyyden” ja ”toisista välittämisen”  epämääräisiksi muodoiksi, toki unohtamatta jakoa teoreetikoihin ja kaadereihin, kaadereihin ja joukkoihin).
Vastakkainasettelu tiedon haltijoihin ja tietämättömiin, etujoukkoon ja massoihin on peräisin Kautskylta ja Leniniltä, jotka sijoittivat vallankumouksellisen tietoisuuden työväenluokan ulkopuolelle: työväenluokka sellaisenaan kykeni vain ”ekonomistiseen” tietoisuuteen, siis vaatimaan lisää palkkaa ja siksi tarvittiin jonkun subjektin – yksilön tai puolueen – päätös luokan vallankumouksellistamiseksi, sen tekemiseksi luokaksi itseään varten. Tämä ajatus erosta tietäjien ja tietämättömien, johtajien ja johdettavien ja viime kädessä alistajien ja alistettavien välillä, on jokaiselle luokkayhteiskunnalle luonteenomainen. Se on ilmaus ”luokkavallasta”. Kuinka liike, jonka tavoite on juuri luokkavallan poistaminen, kykenee niin sitkeästi pitämään siitä kiinni, voisi Althusseria säestäen kysyä?
Erottelu synnyttää ”kaadereissa” myös valheellisen ongelman välityksestä hallitsijoiden ja hallittujen, tietäjien ja tietämättömien välillä ja johtaa lopulta – kun on argumentoitava sillä tavoin, että mahdollisimman moni ymmärtää mahdollisimman nopeasti sen mikä on sanoma ja siksi sanomasta on supistettava uuden tai ei vielä tiedetyn osuutta, siis toiminnan osuutta – reformismiin ja luokkataistelun sekä luokkaposition katoamiseen, kuten Kautskylla, tai selkeän, kiistämättömän käskyn ja päätöksen idealisointiin, kuten erilaisissa leninistisissä ja stalinistisissa ajattelutavoissa.
Puoluemytologia oli Marxille täysin vierasta, vaikka esimerkiksi Althusserin mukaan Feuerbach-teesien subjektivistinen – Fichte, Hess, Feuerbach – historismi sen maaperänä toimikin.
Marxismille on sen historiassa ollut vaikeaa irrottautua alkuperän, lopun, päämäärän ja merkityksen kuvitelmista, historianfilosofiasta, tuotantotapojen peräkkäisestä kehityksestä, koko Engels–Kautsky–Lenin–Stalin-jatkumosta. Menestyäkseen sen olisi puolueeksi sulkeutumisen sijaan jo alusta lähtien ollut parempi avautua eurooppalaisen nihilismin perinteelle. Tätä avautumista yrittivät omin tavoin osin Althusseria lähellä olleet Michel Foucault ja Gilles Deleuze, joiden torjumiseksi marxismi ja puoluekommunismi ovat viimeisillä voimillaan uurastaneet.
Kenties Althusserin käsitysten muotoutumiseen vaikutti juuri Michel Foucault’n ja Gilles Deleuzen ajattelu, koska molemmat korostivat toimimista esimerkiksi vankien ja hullujen kanssa eikä näitä varten, ei heidän puolestaan eikä heidän hyväkseen. Kumpaakin kiinnosti valtojen analytiikka ja kumpikin kavahti valtion ja lain liian suuria sanoja eikä kumpikaan yrittänyt rakentaa teoriaa valtiosta tai puolueesta, vaan tarkastella vastarinnan järjestämisen käytäntöjä aleatorisessa tilassa, erilaisten voimien muuttuvissa sommitelmissa.
Lopuksi kannattaa kenties mainita vielä yksi asia. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. edustajakokouksen (1956) jälkeen Hruštšovin Stalin-kritiikki vakiintui kahdeksi oireelliseksi tavaksi selittää Stalinin toimintaa ja kommunistisen liikkeen historiaa: Ensinnäkin Stalin joutui toimimaan vaikeassa tilanteessa, jossa nuorta neuvostovaltiota uhkasivat maailman kaikki taantumukselliset voimat ja siksi Stalinin toiminnan saneli tarve pelastaa ”työväen valtio”. Toisin sanoen vastustajan ylivoima perusteli kommunistisen liikkeen politiikan. Toiseksi, tietenkin Stalin tapatti ihmisiä – onneksi myös ja etupäässä omiaan – mutta muut, kuten fasistit, kapitalistit ja kristityt ovat toimineet vieläkin julmemmin. Vastustajan käytös, hänen aseensa valitsevat siis aseet.
Althusserin näkökulmasta tämäntyyppiset selitykset ontuvat ja pikemminkin voitaisiin kysyä, miksi ihmisten vapautta ja itsenäisyyttä ajavan teorian kannattajat päätyvät rakentamaan vankiloita, tekemään väestönsiirtoja ja miksi he tekevät murhaamisesta välineen tavoitteidensa ajamiseen? Riittävätkö ulkoiset vaarat ja paineet selittämään ja oikeuttamaan kaiken tämän? Onko Marxismi ja kommunismi/sosialismi todellakin puhtaasti reaktiivinen liike, kuten sen historia näyttää kertovan ja kuten jo Friedrich Nietzsche ounasteli? Vai olisiko marxismiin ja marxismin historiaan sovellettava Marxin teoriaa, hänen ajattelunsa voimaa?
Althusserin vastaus voidaan koota muutamaan keskeiseen kohtaan:
1. Poliittista tappiota ei selitä vastustajan voima. Tappion syynä on aina oman projektin heikkous.
2. Heikkous on aina ajattelun, älyn heikkoutta.
3. Siksi politiikkaa määrittää älykkyys (tai älyttömyys, joka on sama kuin yhteisen, jaetun ja tässä mielessä vapaan ajattelun puute).
4. Politiikkaa eivät määritä objektiiviset voimat tai voimasuhteiden logiikka ja ulkoiset paineet.
5. Politiikkaan tarvitaan itsenäistä subjektiivisuutta, joka irtautuu konformismista, organisaatioista, puolueista ja valtiosta ja joka sijoittuu ”historian jatkumon” tuolle puolen, on aidosti ahistorallista ja siten muutoksen ydin. Tämä subjektiivisuus on mahdoton, sopeutumaton, vailla paikkaa ja toivoa. Se ei voi laskea minkään varaan: valtion, puolueen, yhteisön tai tovereiden. Se ei laskelmoi, vaan uskaltaa haavoittaa elämällään tovereitaan, kumppaneitaan, yhteisöjään, puolueita ja valtiota. Sillä on paljon tärkeämpää menetettävää kuin henkensä.

J. V.