”Raju myrsky sen maan alta nosti. Ja paikalla tällä kun lippujen liekehtiessä sen teoille kunniaa teen, nimen, ennen kuiskatun, nyt voin huutaa äänellä väkevällä, minä, runontekijä vain, jäsen luokan ja puolueen.”
– Elvi Sinervo (Kivinen laulu)
Voiko nykyään enää kuvitella teoriaa puolueesta?
Voimmeko edes kuvitella myrskyä, joka hajottaisi olemassa olevan, heittäisi yhteen hajallaan olevat ja nostaisi maan alta organisaation?
Sana puolue, puolueen jäsenyys ja juhlallisesti luovutettu puolueen tai ammattiyhdistyksen jäsenkirja olivat joskus avain poliittiseen toimintaan. Merkki siitä, että pelkästä mielipiteiden esittämisestä oltiin noustu maailman muuttamiseen ja sen rakentamiseen.
Puolueelle on nykyään hankala kuvitella tällaista tehtävää. Luokan organisointia? Hyvä kuin ”minän” organisointia. Panen puolueen avulla elämäni järjestykseen! Puolueesta ja puoluetoiminnasta puhuvat ja siihen osallistuvat eivät puhu puolueesta, jossa hallinnollinen byrokratia, kaunopuheisuus ja voimakkaat, yksilön ylittävät tunteet yhdistyivät. Nyt puolue on pienellä p:llä, se on yksilöä varten eikä yksilö puoluetta varten. Sen tuhat silmää ”minua”, johtajaa, yritystä varten.
On siis vaikea kuvitella teoriaa puolueesta. Helpompi on tutkia puolueita, mielipiteitä, puoluetoiminnan ja ”politikoinnin” historiaa. Valita niistä omansa vaikkapa ”moraalisten arvojen” perustalta. Puolue ei ota sinua, sinä valitset puolueen.
Niin ei ole aina ollut.
Teoria puolueesta, organisaatiosta oli vanhan työväenliikkeen tärkeimpiä tutkimuksen ja keskustelun kohteita. Sillä ei ollut juuri mitään tekemistä nykyisen politiikan tai ”politikoinnin” kanssa. Eikä kiinnostuksen kohteena ollut rekrytointi, kannattajat tai edustavuus, vaan järjestäytyminen tuotantovälineiden haltuun ottamiseksi.
Porvaristoa kiinnosti vain puolueiden sijoitteleminen poliittisten instituutioiden tasolle, kuten parlamenttiin. Sitä kiinnosti ”politikointi” – ja edelleen porvarin tunnistaa tästä intohimosta instituutioihin ja hallintoon, parlamenttiin, neuvotteluihin, jakamaan olemassa olevaa haluamatta muuttaa koko toiminnan tilaa. Sitä, kuten kaikkia hallitsijoita, kiinnostaa vallankäyttö, jonka keskiössä aiemmin oli valtio. Nykyään vain epäonnistuneet porvarit haaveilevat valtiosta. Politikoinnin tila on muuttunut, levittäytynyt valtiosta yhtesikuntaan, politiikan ajasta elämään.
Ennen hallitut, työläiset, joutuivat luomaan oman ”valtion” porvarillisen valtion sisään ja sitä he nimittivät puolueeksi. Se oli ”armeija”, ”sairaala”, ”koulu” ja kaikki mitä voitte kuvitella. Partisaanit tekivät sen kaikkialla vielä toisen maailmansodan aikaan, ja tekevät niin edelleen. Toiminnan piiri ei ollut parlamentti, vaan luokan organisointi. Niin sosialidemokraatit kuin kommunistit aseistivat teollisuustyöläiset ja maatyöläiset. Agitaattorit tekivät töitä organisaation, järjestäytymisen, poliittisen rakenteen luomiseksi porvarillisen valtion sisään. Eivät vaikuttaakseen tuon valtion rakenteissa. Perspektiivi vallankumouksellisella oli toinen, oma poliittinen organisaatio ja sen käytäntöjen luominen, ei sopeutuminen. Oli luotava ei-valtio valtiossa. Ainoa tie, joka vallankumouksellisilla liikkeillä todellisuudessa on koskaan ollut: omat instituutiot. Ne rakennettiin luokkataistelussa. Kas, siinä ero nykyiseen luokkapuheeseen, jonka tavoite on osallistuminen politiikkaan, valmiisiin instituutioihin, ei järjestäytyminen, uusien rakenteiden, instituutioiden luominen. Sille politiikka ei ole väline organisoitumiseksi yhteiskunnassa vaan organisoituminen väline politikoinniksi valtiossa.
Se, minkä isovanhempamme näkivät mahdollisena ja mihin he myös kykenivät, näyttää useimmille meistä mahdottomalta utopialta.
Työväenpuolue ei ”edustanut”, ei vetänyt yhteen kannattajiensa intressejä, vaan järjesti, organisoi, tulkitsi ja ”opetti” sekä ”oppi” järjestäessään luokkaa sellaisenaan luokaksi itseään varten. Ehkä se vaatii liikaa ”uhrautumista”, oman elämän luovuttamista muille. Elämistä muiden, puolueruumiin kautta. Mitään tästä ei enää ole. Sen myöntäminen on ensimmäinen askel. Tehtaan hajottua alueelle ja koneiden sekoittuessa elämään ja vuorovaikutukseen, puolueen katoaminen näyttää vain luonnolliselta. Jäljellä ei jäänyt mitään sen enempää käytännöllisellä kuin henkisellä tasolla.
Silti järjestäytymisen tarve ei ole kadonnut mihinkään. Puolueesta ja luokasta puhuttaessa on palattava takaisin tähän historiaan. Myös niiden, jotka huolettomasti tekevät puolueesta ja luokasta oman asiansa.
Missä määrin puoluemuoto on Euroopan suljetun tilan ja kansallisvaltioiden rajoitetun tilan synnyttämä organisaation muoto? Jo Yhdysvalloissa puolue on jotain muuta.
Missä mielessä puolue ja kansallisvaltio ovat saman kolikon kaksi eri puolta? Aavistuksia on. Historia ei nyt ole tärkeä. Ongelma on, että vanhat aseet näyttävät käyttökelvottomilta, ikään kuin olisimme jossain ensimmäisen maailmansodan vanhoilla rintamalinjoilla Slovenian ja Italian rajoilla: satojen tuhansien turhaan tapettujen rakentamalla näyttämöllä. Vertaus Don Quijoteen ja aseenkantaja pyhään mahaan olisi muuten osuva nykyistä puoluemytologiaa käsiteltäessä, mutta surullisen hahmon ritari oli kuitenkin myös traaginen hahmo, joka toimi muiden kuin itsensä takia.
Puolueen historia on raskas niille, jotka ovat nousseet se kädessä kamppailemaan elämästään. Sitä on turha kiistää.
Mitä meillä on nykyään?
Puolue-valtio, puolue-sanomalehti, puolue-media. Siinä joukko ongelmia. Ongelma esimerkiksi vasemmistolle on, että puolue ei edusta tai heijasta ”kansan syviä rivejä”. Linjaa on rukattava siis noiden syvien rivien halujen mukaan. Mutta kansa ei koskaan ole ollut työväenliikkeen viittauskohta. Ongelma nykyään on pikemminkin se, että puolueet edustavat liikaa ”kansaa” ja tulkitsevat, ohjaavat liian vähän. Puolue on nykyään sama kuin Iskra; puolue ja lehti, puolue ja televisio, puolue ja media ovat sama asia: kaikki ne vetävät yhteen, kokoavat, edustavat. Media ei organisoi, järjestä, se edustaa, vetää yhteen, kokoaa. Jollain tavoin se on siis absoluuttisesti neuvostojen vastakohta, demokratian ja organisaation vastakohta, niin paradoksaalista kuin se onkin.
Mitä niin sanotut puolueemme tekevät? Onkivat mielipiteen yleisöstä, toistavat sitä, tekevät siitä skandaalin, tuohtuneina hyökkäävät vääryyttä vastaan, seuraavat ”yleistä mielipidettä”, äänestäjäkunnan liikkeitä. Juuri tämä ”julkisen mielipiteen” seuraaminen tekee nykyisestä niin sanotusta politiikasta pelkkää antipolitiikkaa. Se myös tekee vaaleista pelkän järjestyslukuasteikon, hierarkian, jota kukaan ei kyseenalaista. Ja mitä meillä on edessämme, kun puolue puuttuu ja kun on vain ”puolueita” kamppailemassa katsojaluvuista: työläinen ilman työsopimusta ja tulevaisuutta isännän edessä, kansalainen ilman puoluetta valtion, väkivaltakoneiston edessä, siirtolainen vailla suojaa poliisin edessä. Kukaan heistä ei tarvitse edustamista tai yhteenvetoa asemastaan. Jokainen tunteen sen nahoissaan. Eikä auta vaikka kuinka rakentaisitte myyttiä puolueesta ja luokasta.
Vaikka puoluetta ei ole, on rynnäköitävä vasten taivasta. Myrsky tulee ennen puoluetta ja sen järjestäminen on puolueen järjestämistä. Liian usein vuorten jylinästä syntyy kuitenkin pelkkä kärpänen. Monet kärpäset voivat sen sijaan muodostaa parven, joka ainakin kiusaa enemmän kuin liikkumaton monumentti.
Rajumyrsky voi nostaa puolueen pintaan. Puolue on vain väline, keino, ase, puolustamiseen, mutta myös hyökkäämiseen, selviytymiseen tässä yhteiskunnassa. Se on ase elämän järjestämisessä, ajatusten yhdistämisessä, toisenlaisen kulttuurin ja maailman tekemisessä, ei osallistumisessa tähän, joka Franz Fanonin sanoja muotoilleen ylistää demokratiaa puheissaan, mutta aina sen käytännössä kohdatessaan nitistää sen.
Tietysti kyseessä on kuollut kieli, useimmille pelkkää latinaa, ellei hepreaa. Puolue oli joskus toinen asia kuin puolue nyt. Ehkä se ei voi olla sitä enää. Ainakaan nykyisistä ”puolueista” on vaikea löytää jälkeäkään Puolueesta, Meistä, joka ylittää minut. Ehkä fraasi ”yhteisöttömien yhteisö” kertoo juuri tästä kynnyksestä, jolta katsomme takaisin maailmaan, jossa Puolue oli, maailmaan jossa Me olimme.
Kirouksesta, taiasta vapautuminen on niiden tehtävä, jotka eivät ole kiinni vanhassa. On nollattava muisti ja lähdettävä epätoivosta ja ilosta etsimään aseita. On vapauduttava menneestä. Puhdistettava pöytä.
Kyse ei ole vasemmistosta tai oikeistosta, vaan politiikasta – ja vaikka sana on pilaantunut, mätä, siitä on kyettävä kasvattamaan uutta. Menetimme otteemme politiikkaan taistelussa, jossa strategia valittiin väärin, taktiikka oli puolustamista eikä kenelläkään ollut minkäänlaista asetta puolustaa itseään. Ei ollut puoluetta. Ehkä puolue on sanana jo merkityksetön, kuten politiikka, mutta järjestäytyminen, organisoituminen ei ole. Ympärillämme on niin paljon johtajuutta, johtamista, organisointia ja järjestämistä. Joko politiikkaa, instituutioiden rakentamista tai politikointia. Yö tai pelkkä lavastus, ”nuit americaine”.
Itsen alistus 