Kriisi osa II: Politiikan ja valtion konkurssi?

Perustuu muistiinpanoihin Christian Marazzin haastattelusta, ”La prossima volta, il mercato”, Gianni Becevel intervista Christian Marazzi, TYSM, 0, 2010.

Islanti, Kreikka, Irlanti, Portugali, Espanja… Suurten investointipankkien kaatumisen uhkan tilalle on astunut valtioiden konkurssin uhka. Pelastaessaan finanssijärjestelmää globaali kapitalismi näyttää pyyhkivän tieltään vanhat liittolaisensa kansallisvaltion ja niiden rajoihin juuttuneen politiikan. Ainoa keino, jonka Euroopan poliitikot löytävät kriisin ratkaisuun on ”austerity”, ”austerity”, omien kansalaisten kurittaminen, minimipalkkojen laskeminen, palvelujen karsiminen, koulutuksen ja kulttuurin kurjistaminen, koko niin sanotun eurooppalaisen mallin romuttaminen. Ei ihme, että kukaan ei puhu enää Lissabonin sopimuksesta ja ”kolmannesta tiestä”. Samaan aikaan media ja ahneet sekä vallan menettämisestä katkeroituneet sosialistit eri maissa syyttävät milloin Kreikan, milloin Irlannin kansalaisia yli varojen elämisestä, yhteisestä kuormasta syömisestä ja lietsovat avoimesti kansallisvihaa ja rasismia niin toisiaan kuin maahanmuuttajia kohtaan. Franz Fanonin suositus on ajankohtaisempi kuin koskaan: ”jätetään tämä Eurooppa, joka puhuu lakkaamatta ihmisestä ja kuitenkin tappaa tämän kaikkialla sen kohdatessaan”. ¹

Mistä on kyse?

Nykyisen kriisin ensimmäinen vaihe, jota symboloi pankkiiriliikkeiden kuten Lehman Brothers ja Bear Stearns kaatuminen, merkitsi siirtymää finanssikapitalismista, jossa keskeisessä roolissa oli velkaantumisen tai yli varojen elämisen kautta tapahtuvan kysynnän luomisen (keynesiläinen ”deficit spending”) yksityistäminen, valtiolliseen finanssikapitalismiin, jossa velkaantuminen tai yli varojen eläminen valtiollistetaan uudelleen. Pankkiiriliikkeet kaadettiin, jotta valtio tulisi apuun. Suomalaisilla tästä on kokemusta, jota kannattaisi tarkastella muunakin kuin menestystarinana. Nyt kuitenkin kyse on täysin toisenlaisesta julkisten investointien, julkisen tuhlauksen avulla tapahtuvasta elvyttämisestä kuin teollisen, fordistisen yhteiskunnan kulta-aikoina.

Mitä tämä ”deficit spending”, yli varojen eläminen on? Se on tapa, jolla joko valtio tai finanssimarkkinat luo lisäkysyntää, siis lisätuloja suhteessa taloudessa luotuihin palkkatuloihin. Se luo kysyntää velan, velkaantumisen kautta. Velka ja luotto ovat puolestaan olennaisia kapitalismissa yritystoiminnalle: yrittäjä luottaa (ottaa riskin), että investoidessaan tuotantoon tavaroiden tuottamiseksi, hän saa tuotteensa realisoiduksi (vaihdetuksi rahaan) markkinoilla ja tällä tavoin oman ”velkansa” itselleen kapitalistina maksetuksi ja vielä korot päälle. Kapitalismia tuotannon rahataloutena on ylipäätään vaikea kuvitella ilman velan ja luoton käsitteitä.

Mutta kyse on myös olennaisesta mekanismista kapitalismin historiassa, 1900-luvun kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden suhteissa ja keskinäisriippuvuudessa. Kehitysmaat toimivat markkinaventtiilinä: se päästi ulos ylijäämän (lisäarvon), jota ei kyetty realisoimaan, siis myymään kehittyneiden maiden markkinoilla. Näiden venttiilimarkkinoiden luominen tapahtui pakottamalla kehitysmaat velkaantumaan, yleensä ylikansallisille pankeille, minkä seurauksena maita putosi velka-ansaan, jonka kautta esikapitalistisia talouksia imettiin osaksi globaalia kapitalismia, yhtäältä raaka-aineiden riiston kautta, mutta ennen kaikkea riistämällä ja alistamalla näissä maissa eläviä ihmisiä.

Fordistisessa, teollisessa kapitalismissa, velka-ansa käännettiin ikään kuin sisään päin, kun valtio lisäkysyntää luomalla sai aikaan sisämarkkinoiden varaventtiilin, jonka avulla luotiin niin sanottua hyvinvointivaltiota. Julkinen velkaantuminen, joka on säilynyt korkealla tasolla myös finanssikapitalismin kehittymisen aikana, siis viimeiset kolmekymmentä vuotta, osaltaan rikkaille suunnattujen verohelpotusten ja muiden tukien ansiosta ja Yhdysvalloissa – mutta ei vain siellä – sotilasmenojen (”sotakeynesiläisyyden”) ansiosta, ei kuitenkaan ole toiminut enää lisäkysynnän synnyttäjänä samoin kuin aiemmin. Sosiaalimenojen karsiminen, erilaiset ”juustohöylät” ja jatkuvat veronalennukset, erityisesti ylimmissä tuloluokissa ja pääomaverotuksessa, ovat osaltaan ajaneet yli varojen elämisen (”deficit spending”) yksityistämiseen; ne ovat siirtäneet velan julkisen alueelta yksityisen piiriin, yrityksille ja perheille.

Itse asiassa subprime-kriisiä edeltäneet kolmekymmentä vuotta kertovat ajasta, jona yritykset ja perheet, yksityisen rahoitusjärjestelmän kautta, luovat lisätuloja yksityisen velanoton kautta, siis ottamalla velkaa finanssi- ja pankkimarkkinoilta. Subprime-lainojen kriisi on nimenomaan tämän yksityistetyn elvytysjärjestelmän järjestelmän kriisi, siis järjestelmän, jonka avulla finanssimarkkinat velka-luottovivun (kun ne paketoivat nämä lainat vapauttaakseen pankkien taseet riskisijoituksista, jotta ne voisivat antaa lisää lainaa) avulla imevät myös kaikkein köyhimmät osaksi finanssitaloutta.

Tämän mekanismin kriisi alkaa siis 2007-2008, kun asuntojen hintojen nousu, joka oli ollut välttämätön edellytys varattomien tai pienituloisten mukaan kaappaamiselle järjestelmään, pysähtyy ja hinnat alkavat laskea aiheuttaen ketjureaktion ja lopulta paniikin. Pelastaakseen romahtavan rahoitusjärjestelmän valtiot ryhtyvät valtiollistamaan yksityistä yli varojen elämistä (”deficit spending”) ostamalla roskalainoja ja pumppaamalla rahaa (likviditeettiä) järjestelmään. Nyt yli varojen eläminen (”deficit spending”) siis valtiollistetaan, mutta ei samalla tavalla kuin aikaisemmin valtion velkaantuessa ja luodessa lisäkysyntää investoimalla terveydenhoitoon, koulutukseen, kulttuuriin ja infrastruktuureihin. Nyt luodaan lisäkysyntää finanssimarkkinoille, siis lisätuloja rahoitukselle, rahoittajille. (Pörssikurssien nopea ”toipuminen” vuoden 2009 aikana kertoo tästä.) Tämä rahoituksen elvyttäminen ei kuitenkaan ratkaise taantumasta pääsyn kaikkia ongelmia, koska se ei sellaisenaan riitä niin sanotun reaalitalouden tarvitsemalle monipuolisen kysynnän kasvulle. Suomessa teollisuustuotannosta katosi viidennes vuoden 2009 aikana, investoinnit ovat edelleen vähäisiä, työttömyys ja köyhyys lisääntyvät Euroopassa.

Sosialistisessa ja populistisessa mielikuvituksessa syyllisiä kriisiin ovat pankkiirit, kuten esimerkiksi John Cassidy artikkelissaan – jossa kuitenkin on mielenkiintoisia faktoja – The New Yorker lehdessä ”What Good Is Wall Street? Much of what investment bankers do is socially worthless” , antaa ymmärtää. Luovan rahoitustoiminnan, subprime-lainojen, tai johtajien jättibonusten syyttäminen ei yksin riitä. Ne kaikki ovat osa kapitalistista mekanismia, jonka ainoa ongelma ei suinkaan ole arvon tai lisäarvon tuotanto, vaan myös tuotannon realisointi, siis tätä lisäarvoa sisältävien tavaroiden ja palvelusten myynti. Rahoitusmarkkinoiden kasvu (yksityisen velkaantumisen kautta) ja niiltä saatujen tulojen kasvu on viime vuosikymmeninä kasvattanut lisäarvoa sisältävien tuotteiden kulutusta ja myyntiä. Tämä on muuttanut yrittäjän, kapitalistin voittoa enemmän ja enemmän eräänlaiseksi sijoittajan korkotuloksi kasvattaessaan voittoja rahoituksen/luototuksen kautta, kuten palkkatulon ulkopuoliset tulot ovat yksityisillä lisääntyneet velkaantumisen (asuntolainat, kulutusluotot, luottokortit jne.) kautta. Voittojen kasvu ja investoinnit tuotantoon eivät ole enää pitkään kulkeneet käsikädessä. Voitot ovat jatkuvasti kasvaneet, sen sijaan tuotannolliset investoinnit (ja työpaikkojen määrän lisääntyminen niiden kautta) ovat polkeneet paikoillaan. (Sen sijaan rahoituksen piiriin on syntynyt runsaasti työpaikkoja, kuten Cassidy osoittaa.)

Tämä ero selittyy kahdella tavalla. Ensinnäkin reaalipalkat eivät ole nousseet ja voitot ovat nousseet, koska työtä on joustavoitettu, prekarisoitu ja ulkoistettu alhaisten työvoimakustannusten maihin. Toinen puoli asiasta on, että uudet yritysstrategiat ja uudet tuotannon mallit ovat sellaisia, joissa arvon tai lisäarvon puristaminen siirtyy ulos tehtaasta kierron ja uusintamisen alueille ja panee nyt elämän kokonaisuudessaan töihin. Se, mistä voittojen kasvu ilman pääoman perinteistä kasautumista kertoo, on, että koko kasautumisprosessi on radikaalisti muuttunut. Tai, se on muuttunut aineettomaksi ja tämä muutos antaa pääomalle mahdollisuuden puristaa lisäarvoa sen tarvitsematta investoida koneisiin ja laitteisiin. Sen sijaan se investoi (ilmaisen työn)arvon kaappaamisen järjestelmiin työvoiman uusintamisen (hoiva, oppiminen) ja kierron (prekaarisuus esimerkkinä) alueilla. Velka/luotto on yksi näistä mekanismeista. Tai, kuten Christian Marazzi on usein huomauttanut, IKEA ja Google, jotka sitovat kuluttajan osaksi tuotantoprosessia ja säästävät näin valtavasti kustannuksissa. Hyvä esimerkki on myös hoivan tuotanto, jossa palvelun kuluttaja, on osa itse hoivan tuotantoprosessia eikä mikään tuotannon ulkopuolella edullista hoivaa markkinoilta kalkuloiva subjekti.

Jos jotakuta siis on syytettävä, niin kyllä se on tämä uusi biokapitalismi ja sille ominainen pyrkimys tuottaa arvoa ilmaisen työn, maksamattoman lisätyön, kuten Marx olisi sanonut, avulla. Sieltä löytyy uuden finanssikapitalismin ristiriitaisuus ja kriisin syyt: ”joka on finanssivetoistunut, koska sillä on tarve tuottaa tuloa kyetäkseen realisoimaan-myymään kaiken tuotetun lisäarvon. Joka on finanssitulon kapitalismia, koska, kuten kapitalismin aamuhämärissä, puristaa varallisuutta suoraan tuottavien prosessien ulkopuolelta. Syntymässä olevassa kapitalismissa (fysiokraateilla) korkotulo oli rahamuoto maan kapitalistiselle riistolle, nykyään korkotulo on rahamuoto elämän kokonaisuuden riistämiselle”.

Kriisi ei ole siis seurausta reaalitalouden ja finanssitalouden liian suureksi kasvaneesta erosta, vaan pikemminkin niiden sisäkkäisyydestä, päällekkäisyydestä ja erottamattomuudesta. Reaalitalous on biotaloutta, elämäntaloutta, elämäntuotantoa, josta lisäarvo voidaan realisoida vain finanssitalouden, sijoittajan tulojen keinoin. Siksi olisi katsottava nykykapitalismille luonteenomaisiin uusiin ristiriitoihin, erityisesti elämän riistämisen käytäntöihin, elämän haltuunottoon kokonaisuudessaan ja niihin erityisiin tekniikoihin, kuten velka, joiden avulla se tapahtuu. Nämä elämän riistämisen tavat eristävät, yksilöllistävät, hajottavat ja niitä kykenevät vastustamaan vain yhteiskunnallinen yhteistyö ja aistimusten sekä tunteiden jakaminen. Nyt tärkeäksi tulee olemassaolon ajan haltuun ottaminen, elämän ajan palauttaminen elävälle, pääoman ajasta livistäminen. Yksi tapa kääntää poliittisesti tämä kapitalismin analyysi, yksi tapa viedä se yli vasemmistolaisen ja vanhakantaisen marxismin reaalitalouden ja finanssitalouden erottelun, on vaatimus ehdottomasta perustulosta, siis tulosta, joka ei ole velkaa eikä keino pakottaa elämän hyödyntämiseen pääoman arvonlisäysprosessin kulloistenkin tarpeiden mukaan.

Nyt olemme tilanteessa, jossa valtion otettua tehtäväkseen finanssimarkkinoiden elvyttämisen, valtio itse uhkaa ajautua konkurssiin. Likviditeetin luominen, rahan painaminen pankkijärjestelmän pelastamiseksi on eräänlaista tulella leikkimistä. Yksi on inflaation riski, vaikka se ei toistaiseksi näytäkään uhkaavan. Valuuttakurssien heilahtelut ovat jo todellisuutta, kun Yhdysvaltain keskuspankki pitää korkoja alhaalla, investoijat lainaavat dollareita, vaihtavat ne muihin valuuttoihin ja investoivat sinne missä tuotot ovat suurimmat. Tämä mekanismi johtaa vääjäämättä jossain vaiheessa jonkinlaisiin kriiseihin. ² Kun esimerkiksi Yhdysvallat on pakotettu nostamaan korkotasoaan vetääkseen puoleensa pääomia, mekanismi kääntyisi nurin päin. Julkisen velan kuplan paisuminen on myös mahdollista, koska ei ole olemassa ylimmäistä velkojaa, rahajumalaa, joka kykenisi pelastamaan rahoitusjärjestelmän pelastajat. Toisin sanoen, globaalistumisen todellisuus kävisi konkreettisesti selväksi.

Joka tapauksessa lähitulevaisuutta tulevat rytmittämään erilaiset kriisin pakkoliikkeet. 1980-luvulta lähtien kriisit ovat seuranneet toisiaan kahden ja puolen vuoden välein. Kriisit eivät ole poikkeus, vaan sääntö, finanssikapitalismin toimintatapa, jolle on ominaista eräänlainen aitaamisen logiikka: aidataan ulos, aidataan sisään, kuten aikoinaan alkuperäiskansat tai yhteismaiden asukkaat ajettiin yksityistämisen kautta sijoiltaan ja aidattiin sisään tavarantuotannon palkkatyön piiriin. Kun kapitalismi on luopumassa valtiosta, kun se on globaalia ja immanenttia eikä näytä tarvitsevan kuolevaisen Jumalan (valtion) apua pakottaessaan sitä konkurssiin, elämme todellakin keskellä skitsofreenisen kapitalismin psykopatologioita.

 

 

1 Esimerkiksi Martin Wolf, joka on tunnettu uusliberalismin äänitorvena, kirjoittaa Financial Timesissa (http://www.ft.com/cms/s/0/9dc7e408-f73e-11df-9b06-00144feab49a.html#axzz16Nqa9PM5), että Irlannin ja Espanjan kansalaisten kurittaminen Saksan ajaman säästölinjan (”austerity”) avulla on täysin väärä lääke, koska noissa maissa julkinen velka ennen kriisiä oli euromaiden pienimpiä, eikä kriisin syynä ollut siis julkisen sektorin kasvu. Julkisen velan kasvu alkaa vasta yksityisen pankkisektorin pelastamisesta. Wolf myös huomauttaa, että euroalue on aivan liian suuri, jotta siitä voitaisiin tehdä Saksan kaltainen viennistä ja ulkoisesta kysynnästä riippuvainen alue. Nykyisellä politiikalla Eurooppaa uhkaavatkin yhä tiheämmin toistuvat taantumat ja lyhyet vientivetoisen kasvun kaudet.

2 Joseph Stiglitz kirjoittaa The Guardianissa 1.10. 2010, että dollarin heikentäminen viennin kasvattamiseksi on vaarallinen strategia, koska se voi johtaa voimakkaaseen valuuttakurssien heilahteluun ja protektionismiin ja pahimmillaan se vaatii kilpailijoilta vastausta ja johtaa valuuttasotaan. Halpa dollari ja matalat korot eivät houkuttele sijoittajia Yhdysvaltoihin. Sen sijaan vaikutukset näkyvät muualla, kun halpa raha etsii parhaita sijoituskohteita  uusilta, nousevilta markkinoilta. ”Tunnemme sekasorron, joka saattaa seurata siitä, että tämä raha virtaa sisään ja ulos. Suurilla ja äkkinäisillä muutoksilla valuuttakursseissa voi olla tuhoisia seurauksia, erityisesti kehittyvissä maissa, kun yrityksiä pakotetaan konkursseihin. Kehittyvät maat ovat olleet globaalin kasvun moottori, ja tämänkaltaiset muutokset voisivat tuhota toiveet nopeasta elpymisestä.” Tapansa mukaan Stiglitz ehdottaakin erityisesti Yhdysvalloille ja Kiinalle viherkasvoisia keynesiläisiä tuottavuusinvestointeja nopeisiin junayhteyksiin, vihreään teknologiaan, palkkojen korotuksiin (koska kummassakaan massa kotitalouksien mediaanitulo ei ole pysynyt kasvun tahdissa), julkiseen koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Nykyisessä tilanteessa Stiglitzin ehdotukset vaikuttavat lähinnä utopistisilta, koska niiden taustalta puuttuu toistaiseksi globaali poliittinen voima eikä niitä pelkällä rationaalisella argumentoinnilla saada aikaan.

Mainokset
Post a comment or leave a trackback: Trackback URL.

Trackbacks

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: