Keitä tietotyöläiset ovat (ja mitä tahtovat?)

Sergio Bolognan haastattelu ¹

Keitä tietotyöläiset ovat?

Itse ilmaus on hieman sekava. Nykyään monet eri ryhmät käyttävät sitä. Kouluissa ja yliopistoissa työskentelevät, esimerkiksi asianajajat, arkkitehdit, insinöörit, notaarit, mainonnan piirissä työskentelevät, kääntäjät. Tietotyöläinen on käännös englanninkielisestä termistä knowledge worker, jonka luultavasti ensimmäisenä otti käyttöön management-teorian isä Peter Drucker 1950-luvulla. Nykyään se, joka käyttää termiä “tietotyöläiset”, yrittää määritellä konkreettisemmin todellisuutta, jossa itse elää.

Miksi annat näille työläisille ensisijaisen aseman yhteiskunnassamme?

Luvut sen sanovat. Viittaan joitakin aikoja sitten Assolombardialle tehtyyn tutkimukseen tietotyöläisistä. Vertailtaessa eurooppalaisiin ja Yhdysvaltojen vastaaviin lukuihin luokka, jota voidaan kutsua ”tietotyöksi” yltää Italiassa 41,49 prosenttiin työvoimasta vuonna 2005, Saksassa luku on 48,19 % ja Isossa-Britanniassa 52,17. Vaikka käytetyt luokittelukriteerit eivät ole täysin yhteneviä, raportti kertoo kuitenkin niistä seikoista, joita nämä työläiset tarjoavat työmarkkinoille: ideat, aineettomat hyödykkeet, suhdekyvyt, kompetenssit.

Tietotyöläisille koulutuksella on olennainen rooli. Miksi viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana sitä on runneltu uudistuksilla, jotka kaiken lisäksi eivät näytä edes toimivan?

Koska on päätetty, että koulun ja yliopiston ei enää tarvitse antaa kunnollista koulutusta nuorille. On erehdys ajatella, että kvalifioitumattomalle inhimilliselle pääomalle pitäisi antaa enemmän koulutusta. Päinvastainen on totta: edessämme hypervalmistautunut sukupolvi, kun taas työmarkkinat ovat kvalifioitumattomia eikä niillä ole mitään tarjottavaa sille. Yliopistouudistukset huolehtivat vain koulutuksen kustannuksista ja opintovaatimukset on suunniteltu kustannuksia silmällä pitäen. Bolognan prosessi, joka on levittänyt ajattelutavan kaikkialle Eurooppaan, amerikkalaisen mallin mekaanista soveltamista.

Yksi ero kuitenkin on. Esimerkiksi Italiassa on tuskin lainkaan yksityisiä tahoja, jotka ovat valmiita rahoittamaan tutkimusta. Keneltä menet ruinaamaan rahaa? Benettonilta? Dalla Vallelta? Heitä kiinnostaa sponsoroida taidetta nostaakseen oman merkkinsä arvostusta. Se, mitä ei Italiassa ymmärretä, on, että Yhdysvalloissa 40 % yliopiston henkilökunnasta muodostuu fund raisereista. Tämän surkean italialaisen kapitalismin ongelma on, että meillä ei ole tutkimuksesta ja kehitystyöstä kiinnostuneita mesenaatteja. Yksityisten rahoittajien etsintä on siksi kääntynyt jäljelle jääneiden julkisten lähteiden ja Euroopan Unionin rahoituksen metsästämiseksi.

Yliopistoissa, palveluissa, kouluissa, eri ammattiryhmissä vaaditaan oikeuksia ja turvattua tuloa. Onko se pelkkä sattuma?

Ilmiö selittyy sillä tosiasialla, että tietotyöläisten kompetenssin markkina-arvo on romahtamassa. Heidän työnsä on menettänyt arvoaan paljon enemmän kuin ruumiillinen työ. Vertailkaa vaikka tuntipalkkoja. Italiassa sitä, jolla on koulutuksen antamaa kompetenssia inhotaan. Se, mihin pyritään on epätoivoinen joustavuus, joka tekee palkasta epätodennäköisen. Jos tähän asti tilannetta on kestetty ilman suurempia protesteja, johtuu se siitä, että työmarkkinatilanne oli siedettävä. On helppo ennustaa, että nykyinen kriisi, joka syntyy siitä, mitä Galbraith nimitti ”huijaustaloudeksi”, johtaa epätoivoisiin tilanteisiin ja totaaliseen epäluottamukseen instituutioita kohtaan. Sama arvonalennus on tapahtunut myös erilaisissa alihankinta -ja tilaustöissä. Vuodesta 1992 lähtien reaalipalkat ovat säilyneet samoina ja joissain tapauksissa myös nimellispalkat ovat alentuneet.

Mikä suhde prekariaatilla on tähän tilanteeseen?

Sen yllättävä näkyvyys johtuu siitä, että Confindustria (Italian Elinkeinoelämän keskusliitto), puolueet, ja hallitus ovat huomanneet miljoonien prekaarien maksamat työttömyys- ja sosiaaliturvamaksut välttämättömiksi työttömyyskassojen – joista yhteiskunnallinen vakaus Italiassa riippuu – rahoittamiselle. Ilman tätä turvaverkkoa meillä olisi 12 -prosenttinen työttömyys. Tapa, jolla INPS:iä (yksityisen sektorin työntekijöiden, julkisen sektorin työntekijöiden sekä itsenäisen työn tekijöiden eläkekassaa) hoidetaan ja jonka jäseneksi jokaisen co.co.pro:n ja itsenäisen työntekijän on liityttävä, on skandaali, josta me, jotka työskentelemme ACTA:ssa ² toistuvasti valitamme ja jota ammattiliitot jatkuvasti peittelevät. Näin tapahtuu, koska meillä on poliittinen edustus, ammattiyhdistysedustus, jota eivät kiinnosta ihmisille elintärkeät kysymykset. Luulen kuitenkin, että demokratia on vieläkin suuremmassa vaarassa.

Minkälaisessa?

Välinpitämättömyys yhteistä kohtaan, villi yksityistäminen, jonka milanolaiset tuntevat hyvin, työmarkkinoiden sääntelyn puuttuminen. En näe niinkään vaaraa institutionaalisessa organisaatiossa, kuin tavassa delegoida toiminta sille, joka tekee ammatikseen politiikkaa, kuten vasemmisto on tähän asti tehnyt, tai jollekulle yhdelle, kuten oikeisto tekee. On saatava ihmiset vakuuttuneeksi siitä, että on luovuttava passiivisuudesta ja puolustettava omia oikeuksiaan delegoimatta niitä jollekulle kolmannelle.

Uskotko, että näinä antiberluskonilaisuuden aikoina se on mahdollista?

Luulen, että antiberluskonilaisuus on tappavan steriiliä, koska se lisää passivisuutta eikä lopeta sitä. Oikeusvaltiousko vain pahentaa tilannetta. Älykkäimmät tuomarit tajuavat sen: Berlusconin kaataminen heidän avullaan on todiste demokratian kriisistä. Siltä, joka luulee voivansa luottaa tuomareihin tai Gianfranco Fini:in, meidän ongelmiemme ratkaisemisessa, kysyn: missä oli Fini Genovan G8 kokouksen aikaan? Ja mitä ovat tuomarit päättäneet tuolloin tapahtuneesta? Antiberluskonilaisuus on viimeisin osoitus italialaisen porvariston kyvyttömyydestä kehittää radikaalia ja demokraattista muutosajattelua. Gramsci sanoi sen ensimmäisenä. Tässä maassa, sodan jälkeen, sen teki proletariaatti. Kyky, joka katosi vasemmiston hajottaessa rakenteensa.

Onko mahdollista aloittaa alusta? Ja mistä?

Naiset ovat vastarinnan liikkeellepaneva voima, naiset, joilla työn lisäksi on yhteiskunnassa uusintamisen ja hoivaajan rooli. Siksi he tuntevat kriisin paineen enemmän ja reagoivat paremmin. Heillä ei ole individualistista mielenlaatua ja he tietävät, että jotakin saavuttaakseen on yhdistyttävä. Naiset ovat demokratian tae tässä maassa.

Olet jo joitakin vuosia puhunut ”koalitiosta”. Mitä tarkkaan ottaen tarkoitat?

Koalitiolla en tarkoita organisaatiota, vaan subjektiivisen näkemyksen kehittämistä henkilöiden välille sillä tavoin, että he yhdistyvät keskenään ja vaativat oikeuksiaan. Demokratia, kuten Karl Polányi kirjoitti, ei ole hallitusmuoto, vaan ihanteellinen elämänmuoto. Italiassa olisi tilaa luoda erilaisten autonomisten ja prekaarien työn juurien koalitio tiettyjen universaalien oikeuksien valloittamiseksi. Itsenäiset ammatinharjoittajat voivat kertoa nuorille, mitä nykyiset työmarkkinat ovat, kun taas prekaarit voivat opettaa itsenäisen työn tekijöille, miten ei sulkeuduta pelkkiin korporatiivisiin vaatimuksiin.

Entä suhde ammattiliitoihin?

Ammattiliittojen kanssa on syytä keskustella, niitä on kuitenkin vaadittava luopumaan ajatuksesta lisätä itsenäisen ja prekaarin työn eläke- ja sosiaaliturvamaksuja. Nämä yhteiskunnalliset ryhmät kärsivät jo nyt voimakkaasta syrjinnästä sosiaalivaltion tukien tasolla. On valhe väittää, että velvoitemaksuja lisäämällä rajoitetaan turvautumista ”epätyypillisiin” työsuhteisiin, viime vuosien historia todistaa sen hyvin.

1 Sergio Bologna on yksi italialaisen ”operaismon” teoreetikkoja, jonka yhdessä Andrea Fumagallin kanssa toimittama teos toisen polven autonomisesta työstä, “Il lavoro autonomo di seconda generazione” (Feltrinelli 1997) on työn muutosta ja postfordismia käsittelevän tutkimuksen klassikko. Joitakin vuosia sitten hän julkaisi kirjan “Ceti medi senza futuro?” (DeriveApprodi 2007), joka käsittelee paitsi ns. keskiluokan aseman muutosta myös tietotyöläisten historiaa. Hän on ollut mukana tekemässä historiallisesti tärkeitä lehtiä, kuten Primo Maggio. Hiljattain Bologna kirjoitti, että “me, jotka emme olleet työläisiä, puolustimme muiden työtä – nykyään meidän on puolustettava tietokykytyötä, omaa työtämme, älyllistä työtä, joka on enemmän halveksittua ja nöyryytettyä kuin ruumiillinen työ”. Huolimatta siitä, että haastattelu keskittyy Italian tilanteeseen, voidaan siitä lukea myös yleiseurooppalaisia linjoja.

2 ACTA on ”kehittyneen kolmannen sektorin konsulenttien yhdistys” (www.actainrete.it), joka on laatinut ”itsenäisen työn manifestin” (www.actainrete.it/2010/10/questo-e-il-nostro-manifesto), johon palataan myöhemmin.

Advertisements
Post a comment or leave a trackback: Trackback URL.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: