Author Archives: ltenhunen

Arabit, demokratian uudet pioneerit

Michael Hardt
Antonio Negri

Läpi Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän leviävää kansannousua tarkkailevat törmäävät erääseen haasteeseen: kuinka käsittää, ettei kyseessä ole toisinto lukuisista menneistä tapahtumista, vaan sarja ainutlaatuisia kokeiluja, jotka avaavat uusia poliittisia mahdollisuuksia? Nämä mahdollisuudet eivät rajoitu alueille, joissa ne syntyvät. Ne ovat merkityksellisiä vapaudelle ja demokratialle kaikkialla. Arabimaailman kamppailu tulee, toivoaksemme, olemaan tulevalle vuosikymmenelle se, mitä Etelä-Amerikan kamppailut olivat edelliselle: poliittisen kokeilun laboratorio, jossa voimakkaat kansanliikkeet kohtaavat edistykselliset hallitukset, kuten on tapahtunut Argentiinasta Venezuelaan ja Brasiliasta Boliviaan.

Arabien kapina on välittömästi saanut aikaan eräänlaisen ideologisen suursiivouksen. Se on pyyhkäissyt kerralla pois ne “kulttuurien yhteentörmäyksestä” puhuvat rasistiset väitteet, jotka sysäävät arabipolitiikan menneeseen. Tunisin, Kairon ja Benghazin väki murskaa poliittiset stereotyypit, joiden mukaan arabien on valittava maallisen diktaattorin ja fanaattisen teokraatin välillä. He murskaavat käsityksen siitä, että muslimit ovat syystä tai toisesta kykenemättömiä vapauteen ja demokratiaan. Jopa tapahtumien kutsuminen “vallankumouksiksi” tuntuu johtavan joitain harhaan: se saa heidät olettamaan, että tapahtumien on seurattava samaa kaavaa kuin vuosina 1789, 1917, tai jonain muuna hetkenä, jona eurooppalaiset ovat nousseet kuninkaitaan ja tsaarejaan vastaan.

Arabien kapina syttyi työttömyydestä ja kapinan keskiössä on korkeastikoulutettu nuoriso, joka on kunnianhimoista ja turhautunutta. Kyseessä on kansanosa, jolla on paljon yhteistä Lontoossa ja Roomassa mieltään osoittavien ja mellakoivien opiskelijoiden kanssa. Vaikka arabimaailman ensisijainen vaatimus on tyrannian ja autoriktaaristen hallitusten lopettaminen, niistä vapautuminen, on tämän yksittäisen huudon takana joukko sosiaalisia vaatimuksia, jotka liittyvät työhön ja elämään. Vaatimukset eivät koske ainoastaan riippuvuuden ja köyhyyden lopettamista, vaan myös vallan ja autonomian myöntämistä älykkäälle, kyvykkäälle kansalle. Zine al-Avidine Ben Alin, Hosni Mubarakin tai Muammar Gaddafin poistaminen vallasta on ainoastaan ensimmäinen askel.

Kapinan organisaatio muistuttaa jo vuosikymmenien ajan muualla näkemäämme: Seattlesta Buenos Airesiin ja Genovan kautta Bolivian Cochabambaan on kyseessä ollut horisontaalinen verkosto, jolla ei ole yhtä, keskeistä johtajaa. Perinteiset poliittiset oppositioelimet, puolueet tai järjestöt voivat osallistua verkostoon, mutta eivät ohjata sitä. Ulkopuoliset tarkkailijat ovat koettaneet räätälöidä Egyptin kansannousulle johtohahmoa alusta alkaen: kenties se on Mohamed ElBaradei, ehkä Googlen markkinointijohtaja Wael Ghonim. He pelkäävät, että Muslimiveljeskunta tai jokin toinen organisaatio ottaa tapahtumat haltuunsa. He eivät ymmärrä, että väki kykenee järjestäytymään ilman erityistä järjestyksen keskusta, ja että johtajan asettaminen tai perinteisen organisaatiomallin omaksuminen veisi siltä kaiken sen voiman. Facebookin, Youtuben ja Twitterin laaja osallisuus kapinaan ovat organisaatiomallin oire, eivät sen syy. Älykäs väestö kykenee käyttämään omaehtoiseen järjestäytymiseensä niitä välineitä, jotka heillä on saatavillaan. Sosiaaliset mediat ovat heidän tapansa ilmaista itseään.

Nämä järjestäytyneet verkostot kieltäytyvät keskittyneestä johtajuudesta. Silti niiden tulee hakea vahvistus vaatimuksilleen uudessa perustuslaillisessa prosessissa, jossa kapinan aktiivisimmat hahmot yhdistyvät laajempaan väestöön. Arabinuorten kapina ei todellakaan tähtää perinteisen liberaalin perustuslain asettamiseen, sillä se takaisi ainoastaan voimasuhteiden uudelleenjaon ja säännöllisen vaalikäytännön. Kapinassa pyritään uuteen demokratian muotoon: demokratiaan, joka sopii uusiin itseilmaisun tapoihin ja väen tarpeisiin. Ensimmäisenä tämän demokratian tulee sisältää sanan- ja ilmaisunvapauden perustuslaillinen tunnustus. Eikä tässä ole kysymys tavasta, jolla hallitseva media tyypillisesti vapautensa ymmärtää; kysymys ei ole hallitusten ja taloudellisen eliitin korruptiosta. Kyse on yhteisistä vapaudesta, joka näyttäytyy yhteisissä verkostoituneiden suhteiden kokemuksissa.

Kansannousun kipinä ei syntynyt ainoastaan laajalle levinneestä työttömyydestä ja köyhyydestä. Kapina syttyi varsinkin nuorten yleisestä turhautuneisuudesta, tukahdutetuista kyvyistä ja tukahdutetusta itseilmaisusta. On siis luotava radikaali perustuslaillinen vastaus, vastaus, joka hahmottelee yhteisen suunnitelman luonnonvarojen käyttämiseksi ja sosiaalisen tuotannon järjestämiseksi. Tämä on kynnys, jonka yli uusliberalismi ei pääse ja jolla kapitalismi asetetaan kyseenalaiseksi. Näihin tarpeisiin islamilainen hallinto on täysin epäsopiva vastaamaan. Kapina ei kosketa ainoastaan Pohjois-Afrikan tasapainoa ja Lähi-Itää, vaan yhtä lailla maailmanlaajuisen talousjärjestelmän hallinnointia.

Tästä versoo toivomme siitä, että arabimaailman taisteluiden kurimus muuttuisi Etelä-Amerikan kaltaiseksi: toivomme siitä, että se inspiroisi poliittisia liikkeitä ja herättäisi aluerajat ylittävän halun vapauteen ja demokratiaan. Jokainen kapina voi tietenkin epäonnistua: tyrannit voivat päästää valloilleen verisen sorron; sotilasjuntat voivat yrittää säilyttää vasemansa; perinteiset oppositiopuolueet kenties yrittävät ottaa liikkeen haltuunsa; uskonnolliset hierarkiat saattavat juonitella itsensä valtaan. Mutta valloilleen päästetyt poliittiset vaatimukset eivät tule kuolemaan. Ne ovat älykkään nuoren sukupolven ilmaus toisenlaisen elämän puolesta, elämän, jossa he voivat käyttää kaikkia kykyjään.

Niin pitkään kuin nuo vaatimukset ja tuo kaipuu elävät, taistelun kurimus jatkaa kiertämistään. Kysymys kuuluu: mitä nämä uudet vapauden ja demokratian kokeilut opettavat maailmanlaajuisesti tulevan vuosikymmenen aikana?

Luokan aivot, luokan asia…?

Raju myrsky sen maan alta nosti. Ja paikalla tällä kun lippujen liekehtiessä sen teoille kunniaa teen, nimen, ennen kuiskatun, nyt voin huutaa äänellä väkevällä, minä, runontekijä vain, jäsen luokan ja puolueen.”

– Elvi Sinervo (Kivinen laulu)

Voiko nykyään enää kuvitella teoriaa puolueesta?

Voimmeko edes kuvitella myrskyä, joka hajottaisi olemassa olevan, heittäisi yhteen hajallaan olevat ja nostaisi maan alta organisaation?

Sana puolue, puolueen jäsenyys ja juhlallisesti luovutettu puolueen tai ammattiyhdistyksen jäsenkirja olivat joskus avain poliittiseen toimintaan. Merkki siitä, että pelkästä mielipiteiden esittämisestä oltiin noustu maailman muuttamiseen ja sen rakentamiseen.

Puolueelle on nykyään hankala kuvitella tällaista tehtävää. Luokan organisointia? Hyvä kuin ”minän” organisointia. Panen puolueen avulla elämäni järjestykseen! Puolueesta ja puoluetoiminnasta puhuvat ja siihen osallistuvat eivät puhu puolueesta, jossa hallinnollinen byrokratia, kaunopuheisuus ja voimakkaat, yksilön ylittävät tunteet yhdistyivät. Nyt puolue on pienellä p:llä, se on yksilöä varten eikä yksilö puoluetta varten. Sen tuhat silmää ”minua”, johtajaa, yritystä varten.

On siis vaikea kuvitella teoriaa puolueesta. Helpompi on tutkia puolueita, mielipiteitä, puoluetoiminnan ja ”politikoinnin” historiaa. Valita niistä omansa vaikkapa ”moraalisten arvojen” perustalta. Puolue ei ota sinua, sinä valitset puolueen.

Niin ei ole aina ollut.

Teoria puolueesta, organisaatiosta oli vanhan työväenliikkeen tärkeimpiä tutkimuksen ja keskustelun kohteita. Sillä ei ollut juuri mitään tekemistä nykyisen politiikan tai ”politikoinnin” kanssa. Eikä kiinnostuksen kohteena ollut rekrytointi, kannattajat tai edustavuus, vaan järjestäytyminen tuotantovälineiden haltuun ottamiseksi.

Porvaristoa kiinnosti vain puolueiden sijoitteleminen poliittisten instituutioiden tasolle, kuten parlamenttiin. Sitä kiinnosti ”politikointi” – ja edelleen porvarin tunnistaa tästä intohimosta instituutioihin ja hallintoon, parlamenttiin, neuvotteluihin, jakamaan olemassa olevaa haluamatta muuttaa koko toiminnan tilaa. Sitä, kuten kaikkia hallitsijoita, kiinnostaa vallankäyttö, jonka keskiössä aiemmin oli valtio. Nykyään vain epäonnistuneet porvarit haaveilevat valtiosta. Politikoinnin tila on muuttunut, levittäytynyt valtiosta yhtesikuntaan, politiikan ajasta elämään.

Ennen hallitut, työläiset, joutuivat luomaan oman ”valtion” porvarillisen valtion sisään ja sitä he nimittivät puolueeksi. Se oli ”armeija”, ”sairaala”, ”koulu” ja kaikki mitä voitte kuvitella. Partisaanit tekivät sen kaikkialla vielä toisen maailmansodan aikaan, ja tekevät niin edelleen. Toiminnan piiri ei ollut parlamentti, vaan luokan organisointi. Niin sosialidemokraatit kuin kommunistit aseistivat teollisuustyöläiset ja maatyöläiset. Agitaattorit tekivät töitä organisaation, järjestäytymisen, poliittisen rakenteen luomiseksi porvarillisen valtion sisään. Eivät vaikuttaakseen tuon valtion rakenteissa. Perspektiivi vallankumouksellisella oli toinen, oma poliittinen organisaatio ja sen käytäntöjen luominen, ei sopeutuminen. Oli luotava ei-valtio valtiossa. Ainoa tie, joka vallankumouksellisilla liikkeillä todellisuudessa on koskaan ollut: omat instituutiot. Ne rakennettiin luokkataistelussa. Kas, siinä ero nykyiseen luokkapuheeseen, jonka tavoite on osallistuminen politiikkaan, valmiisiin instituutioihin, ei järjestäytyminen, uusien rakenteiden, instituutioiden luominen. Sille politiikka ei ole väline organisoitumiseksi yhteiskunnassa vaan organisoituminen väline politikoinniksi valtiossa.

Se, minkä isovanhempamme näkivät mahdollisena ja mihin he myös kykenivät, näyttää useimmille meistä mahdottomalta utopialta.

Työväenpuolue ei ”edustanut”, ei vetänyt yhteen kannattajiensa intressejä, vaan järjesti, organisoi, tulkitsi ja ”opetti” sekä ”oppi” järjestäessään luokkaa sellaisenaan luokaksi itseään varten. Ehkä se vaatii liikaa ”uhrautumista”, oman elämän luovuttamista muille. Elämistä muiden, puolueruumiin kautta. Mitään tästä ei enää ole. Sen myöntäminen on ensimmäinen askel. Tehtaan hajottua alueelle ja koneiden sekoittuessa elämään ja vuorovaikutukseen, puolueen katoaminen näyttää vain luonnolliselta. Jäljellä ei jäänyt mitään sen enempää käytännöllisellä kuin henkisellä tasolla.

Silti järjestäytymisen tarve ei ole kadonnut mihinkään. Puolueesta ja luokasta puhuttaessa on palattava takaisin tähän historiaan. Myös niiden, jotka huolettomasti tekevät puolueesta ja luokasta oman asiansa.

Missä määrin puoluemuoto on Euroopan suljetun tilan ja kansallisvaltioiden rajoitetun tilan synnyttämä organisaation muoto? Jo Yhdysvalloissa puolue on jotain muuta.

Missä mielessä puolue ja kansallisvaltio ovat saman kolikon kaksi eri puolta? Aavistuksia on. Historia ei nyt ole tärkeä. Ongelma on, että vanhat aseet näyttävät käyttökelvottomilta, ikään kuin olisimme jossain ensimmäisen maailmansodan vanhoilla rintamalinjoilla Slovenian ja Italian rajoilla: satojen tuhansien turhaan tapettujen rakentamalla näyttämöllä. Vertaus Don Quijoteen ja aseenkantaja pyhään mahaan olisi muuten osuva nykyistä puoluemytologiaa käsiteltäessä, mutta surullisen hahmon ritari oli kuitenkin myös traaginen hahmo, joka toimi muiden kuin itsensä takia.

Puolueen historia on raskas niille, jotka ovat nousseet se kädessä kamppailemaan elämästään. Sitä on turha kiistää.

Mitä meillä on nykyään?

Puolue-valtio, puolue-sanomalehti, puolue-media. Siinä joukko ongelmia. Ongelma esimerkiksi vasemmistolle on, että puolue ei edusta tai heijasta ”kansan syviä rivejä”. Linjaa on rukattava siis noiden syvien rivien halujen mukaan. Mutta kansa ei koskaan ole ollut työväenliikkeen viittauskohta. Ongelma nykyään on pikemminkin se, että puolueet edustavat liikaa ”kansaa” ja tulkitsevat, ohjaavat liian vähän. Puolue on nykyään sama kuin Iskra; puolue ja lehti, puolue ja televisio, puolue ja media ovat sama asia: kaikki ne vetävät yhteen, kokoavat, edustavat. Media ei organisoi, järjestä, se edustaa, vetää yhteen, kokoaa. Jollain tavoin se on siis absoluuttisesti neuvostojen vastakohta, demokratian ja organisaation vastakohta, niin paradoksaalista kuin se onkin.

Mitä niin sanotut puolueemme tekevät? Onkivat mielipiteen yleisöstä, toistavat sitä, tekevät siitä skandaalin, tuohtuneina hyökkäävät vääryyttä vastaan, seuraavat ”yleistä mielipidettä”, äänestäjäkunnan liikkeitä. Juuri tämä ”julkisen mielipiteen” seuraaminen tekee nykyisestä niin sanotusta politiikasta pelkkää antipolitiikkaa. Se myös tekee vaaleista pelkän järjestyslukuasteikon, hierarkian, jota kukaan ei kyseenalaista. Ja mitä meillä on edessämme, kun puolue puuttuu ja kun on vain ”puolueita” kamppailemassa katsojaluvuista: työläinen ilman työsopimusta ja tulevaisuutta isännän edessä, kansalainen ilman puoluetta valtion, väkivaltakoneiston edessä, siirtolainen vailla suojaa poliisin edessä. Kukaan heistä ei tarvitse edustamista tai yhteenvetoa asemastaan. Jokainen tunteen sen nahoissaan. Eikä auta vaikka kuinka rakentaisitte myyttiä puolueesta ja luokasta.

Vaikka puoluetta ei ole, on rynnäköitävä vasten taivasta. Myrsky tulee ennen puoluetta ja sen järjestäminen on puolueen järjestämistä. Liian usein vuorten jylinästä syntyy kuitenkin pelkkä kärpänen. Monet kärpäset voivat sen sijaan muodostaa parven, joka ainakin kiusaa enemmän kuin liikkumaton monumentti.

Rajumyrsky voi nostaa puolueen pintaan. Puolue on vain väline, keino, ase, puolustamiseen, mutta myös hyökkäämiseen, selviytymiseen tässä yhteiskunnassa. Se on ase elämän järjestämisessä, ajatusten yhdistämisessä, toisenlaisen kulttuurin ja maailman tekemisessä, ei osallistumisessa tähän, joka Franz Fanonin sanoja muotoilleen ylistää demokratiaa puheissaan, mutta aina sen käytännössä kohdatessaan nitistää sen.

Tietysti kyseessä on kuollut kieli, useimmille pelkkää latinaa, ellei hepreaa. Puolue oli joskus toinen asia kuin puolue nyt. Ehkä se ei voi olla sitä enää. Ainakaan nykyisistä ”puolueista” on vaikea löytää jälkeäkään Puolueesta, Meistä, joka ylittää minut. Ehkä fraasi ”yhteisöttömien yhteisö” kertoo juuri tästä kynnyksestä, jolta katsomme takaisin maailmaan, jossa Puolue oli, maailmaan jossa Me olimme.

Kirouksesta, taiasta vapautuminen on niiden tehtävä, jotka eivät ole kiinni vanhassa. On nollattava muisti ja lähdettävä epätoivosta ja ilosta etsimään aseita. On vapauduttava menneestä. Puhdistettava pöytä.

Kyse ei ole vasemmistosta tai oikeistosta, vaan politiikasta – ja vaikka sana on pilaantunut, mätä, siitä on kyettävä kasvattamaan uutta. Menetimme otteemme politiikkaan taistelussa, jossa strategia valittiin väärin, taktiikka oli puolustamista eikä kenelläkään ollut minkäänlaista asetta puolustaa itseään. Ei ollut puoluetta. Ehkä puolue on sanana jo merkityksetön, kuten politiikka, mutta järjestäytyminen, organisoituminen ei ole. Ympärillämme on niin paljon johtajuutta, johtamista, organisointia ja järjestämistä. Joko politiikkaa, instituutioiden rakentamista tai politikointia. Yö tai pelkkä lavastus, ”nuit americaine”.

Keitä tietotyöläiset ovat (ja mitä tahtovat?)

Sergio Bolognan haastattelu ¹

Keitä tietotyöläiset ovat?

Itse ilmaus on hieman sekava. Nykyään monet eri ryhmät käyttävät sitä. Kouluissa ja yliopistoissa työskentelevät, esimerkiksi asianajajat, arkkitehdit, insinöörit, notaarit, mainonnan piirissä työskentelevät, kääntäjät. Tietotyöläinen on käännös englanninkielisestä termistä knowledge worker, jonka luultavasti ensimmäisenä otti käyttöön management-teorian isä Peter Drucker 1950-luvulla. Nykyään se, joka käyttää termiä “tietotyöläiset”, yrittää määritellä konkreettisemmin todellisuutta, jossa itse elää.

Miksi annat näille työläisille ensisijaisen aseman yhteiskunnassamme?

Luvut sen sanovat. Viittaan joitakin aikoja sitten Assolombardialle tehtyyn tutkimukseen tietotyöläisistä. Vertailtaessa eurooppalaisiin ja Yhdysvaltojen vastaaviin lukuihin luokka, jota voidaan kutsua ”tietotyöksi” yltää Italiassa 41,49 prosenttiin työvoimasta vuonna 2005, Saksassa luku on 48,19 % ja Isossa-Britanniassa 52,17. Vaikka käytetyt luokittelukriteerit eivät ole täysin yhteneviä, raportti kertoo kuitenkin niistä seikoista, joita nämä työläiset tarjoavat työmarkkinoille: ideat, aineettomat hyödykkeet, suhdekyvyt, kompetenssit.

Tietotyöläisille koulutuksella on olennainen rooli. Miksi viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana sitä on runneltu uudistuksilla, jotka kaiken lisäksi eivät näytä edes toimivan?

Koska on päätetty, että koulun ja yliopiston ei enää tarvitse antaa kunnollista koulutusta nuorille. On erehdys ajatella, että kvalifioitumattomalle inhimilliselle pääomalle pitäisi antaa enemmän koulutusta. Päinvastainen on totta: edessämme hypervalmistautunut sukupolvi, kun taas työmarkkinat ovat kvalifioitumattomia eikä niillä ole mitään tarjottavaa sille. Yliopistouudistukset huolehtivat vain koulutuksen kustannuksista ja opintovaatimukset on suunniteltu kustannuksia silmällä pitäen. Bolognan prosessi, joka on levittänyt ajattelutavan kaikkialle Eurooppaan, amerikkalaisen mallin mekaanista soveltamista.

Yksi ero kuitenkin on. Esimerkiksi Italiassa on tuskin lainkaan yksityisiä tahoja, jotka ovat valmiita rahoittamaan tutkimusta. Keneltä menet ruinaamaan rahaa? Benettonilta? Dalla Vallelta? Heitä kiinnostaa sponsoroida taidetta nostaakseen oman merkkinsä arvostusta. Se, mitä ei Italiassa ymmärretä, on, että Yhdysvalloissa 40 % yliopiston henkilökunnasta muodostuu fund raisereista. Tämän surkean italialaisen kapitalismin ongelma on, että meillä ei ole tutkimuksesta ja kehitystyöstä kiinnostuneita mesenaatteja. Yksityisten rahoittajien etsintä on siksi kääntynyt jäljelle jääneiden julkisten lähteiden ja Euroopan Unionin rahoituksen metsästämiseksi.

Yliopistoissa, palveluissa, kouluissa, eri ammattiryhmissä vaaditaan oikeuksia ja turvattua tuloa. Onko se pelkkä sattuma?

Ilmiö selittyy sillä tosiasialla, että tietotyöläisten kompetenssin markkina-arvo on romahtamassa. Heidän työnsä on menettänyt arvoaan paljon enemmän kuin ruumiillinen työ. Vertailkaa vaikka tuntipalkkoja. Italiassa sitä, jolla on koulutuksen antamaa kompetenssia inhotaan. Se, mihin pyritään on epätoivoinen joustavuus, joka tekee palkasta epätodennäköisen. Jos tähän asti tilannetta on kestetty ilman suurempia protesteja, johtuu se siitä, että työmarkkinatilanne oli siedettävä. On helppo ennustaa, että nykyinen kriisi, joka syntyy siitä, mitä Galbraith nimitti ”huijaustaloudeksi”, johtaa epätoivoisiin tilanteisiin ja totaaliseen epäluottamukseen instituutioita kohtaan. Sama arvonalennus on tapahtunut myös erilaisissa alihankinta -ja tilaustöissä. Vuodesta 1992 lähtien reaalipalkat ovat säilyneet samoina ja joissain tapauksissa myös nimellispalkat ovat alentuneet.

Mikä suhde prekariaatilla on tähän tilanteeseen?

Sen yllättävä näkyvyys johtuu siitä, että Confindustria (Italian Elinkeinoelämän keskusliitto), puolueet, ja hallitus ovat huomanneet miljoonien prekaarien maksamat työttömyys- ja sosiaaliturvamaksut välttämättömiksi työttömyyskassojen – joista yhteiskunnallinen vakaus Italiassa riippuu – rahoittamiselle. Ilman tätä turvaverkkoa meillä olisi 12 -prosenttinen työttömyys. Tapa, jolla INPS:iä (yksityisen sektorin työntekijöiden, julkisen sektorin työntekijöiden sekä itsenäisen työn tekijöiden eläkekassaa) hoidetaan ja jonka jäseneksi jokaisen co.co.pro:n ja itsenäisen työntekijän on liityttävä, on skandaali, josta me, jotka työskentelemme ACTA:ssa ² toistuvasti valitamme ja jota ammattiliitot jatkuvasti peittelevät. Näin tapahtuu, koska meillä on poliittinen edustus, ammattiyhdistysedustus, jota eivät kiinnosta ihmisille elintärkeät kysymykset. Luulen kuitenkin, että demokratia on vieläkin suuremmassa vaarassa.

Minkälaisessa?

Välinpitämättömyys yhteistä kohtaan, villi yksityistäminen, jonka milanolaiset tuntevat hyvin, työmarkkinoiden sääntelyn puuttuminen. En näe niinkään vaaraa institutionaalisessa organisaatiossa, kuin tavassa delegoida toiminta sille, joka tekee ammatikseen politiikkaa, kuten vasemmisto on tähän asti tehnyt, tai jollekulle yhdelle, kuten oikeisto tekee. On saatava ihmiset vakuuttuneeksi siitä, että on luovuttava passiivisuudesta ja puolustettava omia oikeuksiaan delegoimatta niitä jollekulle kolmannelle.

Uskotko, että näinä antiberluskonilaisuuden aikoina se on mahdollista?

Luulen, että antiberluskonilaisuus on tappavan steriiliä, koska se lisää passivisuutta eikä lopeta sitä. Oikeusvaltiousko vain pahentaa tilannetta. Älykkäimmät tuomarit tajuavat sen: Berlusconin kaataminen heidän avullaan on todiste demokratian kriisistä. Siltä, joka luulee voivansa luottaa tuomareihin tai Gianfranco Fini:in, meidän ongelmiemme ratkaisemisessa, kysyn: missä oli Fini Genovan G8 kokouksen aikaan? Ja mitä ovat tuomarit päättäneet tuolloin tapahtuneesta? Antiberluskonilaisuus on viimeisin osoitus italialaisen porvariston kyvyttömyydestä kehittää radikaalia ja demokraattista muutosajattelua. Gramsci sanoi sen ensimmäisenä. Tässä maassa, sodan jälkeen, sen teki proletariaatti. Kyky, joka katosi vasemmiston hajottaessa rakenteensa.

Onko mahdollista aloittaa alusta? Ja mistä?

Naiset ovat vastarinnan liikkeellepaneva voima, naiset, joilla työn lisäksi on yhteiskunnassa uusintamisen ja hoivaajan rooli. Siksi he tuntevat kriisin paineen enemmän ja reagoivat paremmin. Heillä ei ole individualistista mielenlaatua ja he tietävät, että jotakin saavuttaakseen on yhdistyttävä. Naiset ovat demokratian tae tässä maassa.

Olet jo joitakin vuosia puhunut ”koalitiosta”. Mitä tarkkaan ottaen tarkoitat?

Koalitiolla en tarkoita organisaatiota, vaan subjektiivisen näkemyksen kehittämistä henkilöiden välille sillä tavoin, että he yhdistyvät keskenään ja vaativat oikeuksiaan. Demokratia, kuten Karl Polányi kirjoitti, ei ole hallitusmuoto, vaan ihanteellinen elämänmuoto. Italiassa olisi tilaa luoda erilaisten autonomisten ja prekaarien työn juurien koalitio tiettyjen universaalien oikeuksien valloittamiseksi. Itsenäiset ammatinharjoittajat voivat kertoa nuorille, mitä nykyiset työmarkkinat ovat, kun taas prekaarit voivat opettaa itsenäisen työn tekijöille, miten ei sulkeuduta pelkkiin korporatiivisiin vaatimuksiin.

Entä suhde ammattiliitoihin?

Ammattiliittojen kanssa on syytä keskustella, niitä on kuitenkin vaadittava luopumaan ajatuksesta lisätä itsenäisen ja prekaarin työn eläke- ja sosiaaliturvamaksuja. Nämä yhteiskunnalliset ryhmät kärsivät jo nyt voimakkaasta syrjinnästä sosiaalivaltion tukien tasolla. On valhe väittää, että velvoitemaksuja lisäämällä rajoitetaan turvautumista ”epätyypillisiin” työsuhteisiin, viime vuosien historia todistaa sen hyvin.

1 Sergio Bologna on yksi italialaisen ”operaismon” teoreetikkoja, jonka yhdessä Andrea Fumagallin kanssa toimittama teos toisen polven autonomisesta työstä, “Il lavoro autonomo di seconda generazione” (Feltrinelli 1997) on työn muutosta ja postfordismia käsittelevän tutkimuksen klassikko. Joitakin vuosia sitten hän julkaisi kirjan “Ceti medi senza futuro?” (DeriveApprodi 2007), joka käsittelee paitsi ns. keskiluokan aseman muutosta myös tietotyöläisten historiaa. Hän on ollut mukana tekemässä historiallisesti tärkeitä lehtiä, kuten Primo Maggio. Hiljattain Bologna kirjoitti, että “me, jotka emme olleet työläisiä, puolustimme muiden työtä – nykyään meidän on puolustettava tietokykytyötä, omaa työtämme, älyllistä työtä, joka on enemmän halveksittua ja nöyryytettyä kuin ruumiillinen työ”. Huolimatta siitä, että haastattelu keskittyy Italian tilanteeseen, voidaan siitä lukea myös yleiseurooppalaisia linjoja.

2 ACTA on ”kehittyneen kolmannen sektorin konsulenttien yhdistys” (www.actainrete.it), joka on laatinut ”itsenäisen työn manifestin” (www.actainrete.it/2010/10/questo-e-il-nostro-manifesto), johon palataan myöhemmin.