Isättömien lasten ja lapsettomien isien liitosta

“Anna anteeksi eno että katosin

sanomatta sanaakaan”

Tuomari Nurmio, Punainen Planeetta

Yritän vastata Jalmarin kommenttiin tai kysymyksiin. Ne ovat suhteellisen tuttuja, vaikka tuota alun ”jos neukut ei olis uhrautunut”-sotaveteraanipaatosta olen tottunut kuuntelemaan hieman  toisesta näkökulmasta. Mieleen tuli myös Otto Ville Kuusisen lanseeraama typeryys: “Jos et ole Neuvostoliiton puolella, olet sitä vastaan.” Tämä schmittiläisen vihollisuuden kalpea toisinto tuntuu elävän sitkeästi jonkinlaisena terapeuttisena keinona tuoda järjestystä ahdistavaan nykyisyyteen.

1. On heti sanottava, että en pidä vastakkainasettelusta akateeminen/ei-akateeminen. Aika usein sillä on vain tarkoitus tehdä keinotekoinen halkeama, luoda ”yhteisö”, joka erottautuu muista, ja lopulta myös rakentaa ero johtajiin ja johdettuihin, kuten tuossa Althusser-tekstissä mainitsen. Rajattomassa maailmassa organisaatio on pakopaikka, porvarillisen ylevän toisinto siinä mielessä kuin esimerkiksi Kantilla ylevä sitoi vallankumouksen vapauttamat intohimot. Ylevä (organisaatio, konkretia jne.) syntyy siis moraalisesta, lue: porvarillisesta närkästyksestä sellaisen asian edessä, joka ylittää käsityskyvyn rajat. Se on luonteeltaan oikeassa olemisen nautintoa, jota tunnetaan kuviteltaessa ennalta jonkin yrityksen tuhoutuminen vääjäämättömäksi, ja siksi vetäydytään itseen tai yhteisöön. Siinä on kyse toiminnasta pidättäytymisestä, joka tapahtuu korvaamalla toiminta toiminnan (kuvitteellisella) lopputuloksella ennen kuin toiminta on loppuun saatettu. Kyse on siis toiminnan avoimen horisontin rajaamisesta ja sulkemisesta siten kuin tapahtuu esimerkiksi déjà vu -ilmiössä. Tätä korvaamista varjostaa aina tappion tai menetyksen ajatus.

Vaarana on myös se, mitä Roland Barthes nimitti ”sokeaksi ja typeräksi kritiikiksi”.  1950-luvulla eksistentialismia kommentoitiin tyyliin: ”en ymmärrä, mitä ne  sanovat”.  Näin ei sanottu nöyränä vaikeaselkoisuuden edessä, päinvastoin, Barthesin mukaan sanojan viesti oli suurin piirtein  seuraava: ”koska minä, joka olen näin fiksu, en tätä ymmärrä, tämän täytyy olla roskaa”. Tämä kritiikkimuoto on tuttua niin yliopistoista, medioista kuin politiikasta. Järjen käytön sijaan se vetoaa sanojan auktoriteettiin, hänen asemaansa yhteisössä, siihen, että hänet on otettava huomioon ja hyväksyttävä, vaikka hän ei sanoisikaan mitään erityistä, koska hän (työläinen) on totuus.

2. Marxin perinteeseen on kuulunut aina vastarinnan ja kumouksellisuuden järkevyyden (ja tieteen) korostaminen. Marxin porvarillisen poliittisen taloustieteen kritiikki ei tuomitse poliittista taloustiedettä sellaisenaan, moiti sitä liian teoreettiseksi tai liian epäkäytännölliseksi, vaan pitää sitä pikemminkin liian käytännöllisenä, liian ideologisena (koska se palvelee vain porvariston etuja) ja liian vähän tieteellisenä ja teoreettisena. Jo tämä erottaa Marxin marxilaisista. Tieteellisyys ja teoreettisuus ei tarkoita sitä, että unohdettaisiin elävät, nauttivat ja kärsivät ihmiset. Päinvastoin, unohtaminen käy helposti vain kun höpistään käytännöstä, konkretiasta eikä yritetäkään katsoa nykyisyyteen, vaan tartutaan kuviteltuun loistavaan perintöön ja haaveillaan täydellisestä tulevaisuudesta.

3. Oikean työn ja oikean työläisen haikailu tuntuu kummalliselta maassa, jossa tavoitteena on muistaakseni jonkinasteinen korkeakoulututkinto 70 prosentille ikäluokasta. Nämä ei-oikeat työläiset eivät jostain syystä kiinnosta poliittisen liikkeen rakentajia ja erilaisten luokka-analyysien tekijöitä, joille ”oikea luokka” supistuu ruumiillista työtä tekeväksi tai ruumiillisesta työstä työttömäksi mieheksi. Jos kuitenkin vilkaistaan edes hieman, mitä viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on tapahtunut, niin näkyy hyvin, että valtiollinen säätely ja poliittiset interventiot sosiaalipolitiikassa, työvoimapolitiikassa ja koulutuspolitiikassa ovat keskittyneet painamaan työvoiman arvoa alas, alentamaan työvoimakustannuksia erityisesti ns. kehittyneissä kapitalistisissa maissa, joissa tiedon ja innovaatioiden tuottaminen on tapahtunut työvoiman aseman heikentämisen ja työn prekarisoinnin kautta. Siinä missä koulutus ja opiskelu muodostivat 1960-luvulla keinon työvoiman arvon nostamiseksi ja antoivat mahdollisuuden paeta tehdaskurin järjestelmästä (erityisesti työväestön jälkeläisille), muodostavat ne nykyään olennaisen keinon työvoiman arvon laskemiseksi ja alistamiseksi uudenlaiseen valtajärjestelmään – eikä tarvitse katsoa koko palkkatyöuraa, vaan sama arvonalennus koskee myös yksittäisiä työtehtäviä. Teorian näkökulmasta tämä voidaan ainakin osin lukea ns. yksinkertaisen ja kompleksisen työn välisen vastakkainasettelun kumoutumisena ja työaika-arvoteorian romahduksena, josta Marx spekuloi Grundrissen kuuluisassa General intellect -passuksessa. Tälle luennalle on perustunut ja perustuu edelleen esimerkiksi italialainen postoperaismo ja sitä enemmän tai vähemmän lähellä olevat postmarxismin muodot. Luennan perustalta on sitten yritetty kehittää sellaisia poliittisen järjestäytymisen muotoja, jotka eivät perustuisi ”yhteiselle asialle”, joka olisi erotettavissa konkreettisista ihmisruumiista (esim. sukupuolesta) ja niiden moneudesta. Jos yritetään järjestäytyä ”yhteisen asian” ympärille, niin seuraus on valtio (puolueapparaatti) ja edustuksen järjestelmä (jako puhujiin ja puhumattomiin). Organisaatio ei voi uusintaa sisällään sen enempää valtiota kuin edustuksen järjestelmääkään, jos sen tavoitteena on alistamisen järjestelmän tuhoaminen. Mikäli organisaatio toistaa itsessään alistamisen järjestelmän, niin siitä tulee vain ”johdon” väline valtaan tai (taloudelliseen) menestykseen. Monet ns. urapoliitikot sentään myöntävät tämän verhoamatta tavoitteitaan menneiden suuruuksien kaavulla tai eivät ainakaan puhu muiden kuin itsensä nimissä.

4. Louis Althusserin käsitys itsenäisestä toiminnasta, joka  perustuu itsenäiseen ajatteluun ei ole mikään sisäänpäin kääntyneen vallankumouksellisuuden manifesti. Päinvastoin, koska  toiminnan perusta on ajattelu eikä reaktio; reaktio on vastaamista jonkun muun toimintaan, jonkun muun ajatteluun. ”Vihollisen” liikkeiden seuraaminen ja niihin vastaaminen jättää kumouksellisen historiallisten olosuhteiden ja toiminnan ns. edellytysten vangiksi, kun tehtävänä on niistä irrottautuminen ja katkoksen luominen historian jatkumoon. ”Itsenäinen subjektiivisuus” ei Althusserilla myöskään tarkoita yksilöllistä erikoisuutta tai yksilöllistä ajattelua, vaan pikemminkin jonkinlaista sokeasta toiminnasta ja tottelemisesta etääntynyttä yhteistä ja jaettua ajattelua. Se on puolestaan edellytys sille, että toiminta ja ajattelu eivät vain vastaa tai reagoi ulkopuolisiin liikkeisiin, ole liikutettuja, vaan kykenevät liikuttamaan. Tämä ”subjektiivisuus” tai halu jää järjestöjen ulkopuolelle, vaikka ne juoksevatkin sen perässä. Voi kyllä sanoa, että juuri tuo ”itsenäinen subjektiivisuus” tai ”ei enää, ei vielä” on saanut ja saa aikaan enemmän kuin ulkoa  ohjattu ja järjestäytynyt toiminta.

Tietenkin on mahdollista ajatella, että esimerkiksi siirtolaisuuden takana on organisoitunut ihmiskauppa, järjestäytynyt rikollisuus jne., koska maailmassa ei kerta kaikkiaan tapahdu mitään ilman jonkun käskyä ja organisaatiota, joka sen toimeenpanee? Toisaalta näin ohitetaan ihmisten halu muuttaa elämäänsä, halu joka on paljon olennaisempi kuin järjestäytyneen valtion rajat ja joka muuttaa – joskus kyyhkyn askelin, joskus rytinällä – noita rajoja ja elämänmuotoja.

5. Feuerbach-teesien ongelmasta. Eli filosofit ovat vain selittäneet tai tulkinneet maailmaa, kun tehtävänä on sen muuttaminen. Päästäänkö idealismista eroon sanomalla, että todellinen subjekti on käytännöllinen subjekti tai sama asia kuin käytäntö (konkretia), joka on aina jo toiminnassa/käytännössä ja jatkuu määrättömästi? On helppo sanoa, että kun Marx samaistaa subjektin (olemuksen) käytännöksi ja käytännön todellisuuden (konkretian) proletariaatin vallankumoukselliseksi toiminnaksi, hän riistää subjektin/toimijan idealismilta ja tekee siitä materialistisen. Mutta on myös perusteltua väittää – kuten Althusser ja Balibar –, että Marx näin antoi ikään kuin jatkuvan  mahdollisuuden proletariaatille näyttäytyä tai esittäytyä subjektina  sen idealistisessa merkityksessä, mikä on sama kuin juuri abstraktiona tai  ”representaationa”, jonka kautta ja jonka avulla maailmaa ja sen  muuttumista taas tulkitaan/selitetään (luokkataistelusta tulee näin a priori, josta johdetaan historian merkitys). Kyse ei ole mistään satunnaisesta ja epäkäytännöllisestä teoreettisesta seikasta, vaan tiiviisti vallankumouksen käsitteeseen ja sen historiaan liittyvästä ongelmasta. Näin on siksi, että modernissa ajattelussa ja porvarillisissa vallankumouksissa subjekti on kategoria, joka toimii oikeussubjektina, moraalisubjektina, tiedon subjektina, esteettisenä subjektina ja joka yhdistää kokemuksen eri puolia (moraali, oikeus, uskonto, esteettinen arvostelma). Se on puolestaan sidoksissa ajatukseen, jonka mukaan ihmiskunta kasvattaa ja  muokkaa itse itsensä, laatii omat lakinsa ja myös loppujen lopuksi  vapauttaa itse itsensä tietämättömyyden, sorron, taikauskon ja  kurjuuden eri muodoista. Toisin sanoen se on tekemissä edistysuskon, historiaan uskomisen kanssa. Tällä kaiken eri toiminnan yhdistävällä subjektilla on aina sekä teoreettinen että käytännöllinen puolensa ja  tämä käytännöllinen puoli vaihtelee eri filosofeilla: Kantilla ihmiskunta, Fichtellä kansa, Hegelillä historialliset kansat, joissa maailmanhenki tai sivilisaatioiden edistyksen liike inkarnoituu. Se, että Marx löytää proletariaatista  todellisen käytännöllisen subjektin  (subjektin käytännössä), joka hajottaa olemassa olevan järjestyksen, ja muuttamalla maailmaa muuttaa itsensä, ei paljon poikkea Fichtestä eikä  automaattisesti siirrä Marxia idealismin historian ulkopuolelle, eikä se myöskään tee käytännöstä ja konkretiasta konkreettista, käsin kosketeltavaa. Yleensä teorian ja filosofian huutaminen ulos ovesta päästää sen sisään kaikista ikkunoista, mutta nyt vain farssina tai idiotismina. Eikä liene sattuma, että kun Marx luonnostelee kapitalismianalyysin ”metodia” ns. Grundrissen johdannossa  ”abstraktista konkreettisen nousemisena” konkretia ja päätös ovat lopputuloksia eivätkä lähtökohtia. Aivan liian harvoin näitä Marxin metodisia huomautuksia luetaan poliittisen toiminnan kehyksessä. Jotain sellaista Althusserilla oli kenties mielessään 1970-luvun puolivälissä.

6. Psykoanalyytikko Jaques Lacanin kerrotaan tokaisseen vuoden 1968 opiskelijavallankumouksellisille jotenkin tähän tapaan: ”Vallankumouksellisina olette hulluja, jotka vaativat uutta isäntää ja sen te tulette saamaan.” Tämä näyttää jokseenkin ajankohtaiselta, vaikka ei haluaisikaan psykologisoida nykyistä ”aktivismin kriisiä”.

Poissaoleva isä ja isän kaipuu tuntuu olevan monen nuorsosialistin ja vasemmistosympatiseeraajan poliittisen ajattelun ydinteema.  Tosin ei yksinoikeus, koska uudet oikeistopopulistiset liikkeet ja puolueet ovat jo järjestäytyneet menneisyyteen projisoitujen voiman ja puhtauden symbolien ympärille. Niiden rinnalla Lenin, Stalin, Neuvostoliitto ja puna-armeija tuoksahtavat vielä turhan paljon mahorkalta, matalaoktaaniselta bensiiniltä, Punaiselta Moskovalta ja terveyssiteenä käytetyn Totuuden painomusteelta.

Muutkin toistuvasti esiin manatut isät ovat tuttuja: organisaatio, konkreettisuus ja päätös.

Järjestö tai organisaatio on aina se hierarkkinen – turvallinen? – tehdasjärjestelmä, kuriyhteiskunta, jossa jokaisella on oma tehtävänsä  ja jonka toiminnassa noudatetaan ”demokraattista sentralismia”, eli  yksisuuntaisia käskysuhteita: ”Haluan tulla käsketyksi, haluan, että  minua lyödään, muuten olo niin paikaton, vieraantunut, epämääräinen.  En halua vain leijua, vaan elää.”

Konkreettinen (ja toiminta) on aina tuota kivaa ”käsillä tekemistä” joko aamukuudelta räntäsateessa  tehtaan portilla flyerien jakamista aamuvuoroon menijöille ja yövuorosta poistuville, demossa huutamista ja lumipallon tai kaljapullon heittelemistä ja kännipäissään uhoamista porvareiden perkeleiden perseiden tervaamisesta ja munien irti repimisestä.

Päätös on aina kuorrutettu päättömän väkivallan ihailulla ja maagisen subjektin esiin manaamisella, Carl Schmittiä lainaten: ”Luonnontilan kauhu yhdistää täynnä pelkoa olevat ihmiset, heidän pelkonsa kasvaa äärimmäiseksi, iskee ’järjen’ kipinä ja yhtäkkiä heidän eteensä nousee uusi jumala.” Leviathan, siis valtio ja organisaatio. Valtio ei hävitä pelkoa, vaan tekee siitä varmaa, pakottaa pelon kaikkialle. Joillekin tämä tietysti tuo turvallisuuden tunnetta, vaikka koko juttu näyttää jonkinlaiselta pakkoliikkeeltä, yritykseltä päästä eroon omasta pahoinvoinnista ja oman järjen heikkoudesta tuomitsemalla maailma ja sen moneus irrationaaliseksi. (René Girard ihmettelee eräässä Shakespearen Hamletia käsittelevässä esseessään sitä, miksi niin moni kriitikko pitää omituisena Hamletin epäröintiä kostaa isänsä kuolema. Toisin kuin Shakespeare, jolle päätös ei ollut mikään ratkaisu, kriitikot tuntuvat huutavan: ”tapa jo”, he huutavat totuutta Hamletista.)

Puhuisin tässä yhteydessä eräänlaisesta isättömien lasten ja lapsettomien isien liitosta. Isättömät lapset, jotka pelkäävät katsoa omaa asemaansa, ahdistuvat turvallisuuden puutteen kokemuksestaan, kohtaavat vaille omia jälkeläisiä jääneet sosialismin ja kommunismin (ja koko modernin valtiokeskeisen politiikanteorian) sedät/enot ja symbolit (”navetan piika”?), mutta mitään purkautumista symbolisaatioon ja liikkeeseen ei tapahdu. Kumouksellisuudesta tulee pelkkää teatteria tai näyttämistä, joka toistaa vanhan käsikirjoituksen vanhoissa lavasteissa.

Tuolle liitolle on luonteenomaista kyvyttömyyden kääntäminen banaaleiksi fraaseiksi järjestöstä, käskyistä, jotka kulminoituvat lopulta pelkäksi ”ihmisen ikäväksi toisen luo”. Tarvitaan nimittäin joukkoja, perhettä, yhteisöä, samanmielisiä eli yhtäläisen mielettömiä, koska ilman ”yhteistä asiaa” ja ”yhteisiä arvoja” – ja valitettavasti usein yhä edelleen ilman yhteistä sukupuolta – ei mikään oikea toiminta ole  mahdollista. Lähinnä mieleen tulee runoilija Kavafis, joka kuvitteli itsensä keskelle puritaanista yhteiskuntaa ja piti huoneensa pimeänä kyetäkseen paremmin leikkimään kielletyillä muistoilla ja mielikuvilla.

7. Ehkä lyhyt ekskurssi Michel Foucault’n subjektikritiikkiin on paikallaan.

Foucault’n mukaan subjektiksi tekeminen on ensisijaisesti vallan laajentumista ja samalla yksi modernin vallan tärkeimmistä tekniikoista, vallan, joka tekee kapitalistiselle komennolle kuuliaisia ruumiita. Tämä valta kuulustelee ja tivaa: ”Kuka, mikä on tekijä?”, ”Mitä todella ajattelet?”, ”Kuka todella olet?” (tai klassisesti: ”Enhän edes tunne sua! Kerro itsestäsi!”). Subjekti on vallan muoto tai hahmo, vallan, ”joka on kääntynyt välittömän arkielämän puoleen ja joka kategorisoi yksilön, merkitsee hänen yksilöllisyytensä, pakottaa hänelle identiteetin, sulkee hänet totuuden lakiin, joka hänen täytyy tunnustaa ja joka toisten on tunnustettava hänessä”: työläinen, hullu, vanki, suomalainen…

Yksi esimerkki on hulluus: valtakone tarvitsee hullua synnyttääkseen maailmaan välineellisen ja tuottavan rationaalisuuden, josta voidaan tehdä normi, kun hullu näyttäytyy sille abnormina. Jos aiemmin hullu oli ollut salaperäinen, joskus pyhä, ja hullut elelivät muiden joukossa, niin nyt hulluus medikalisoidaan, siitä tulee sairaus ja poikkeus normista, poikkeus, joka on palautettava normiin. Hulluja, sairaita aletaan tutkia ja hutkia, heidät nostetaan pöydälle, heistä keskustellaan kollegoiden kanssa. Syntyy psykiatrinen klinikka, tutkimusala, lääketieteellinen katse, joka on luonut oman kohteensa, syntyy mielisairaus ja mielisairas.

Toisin sanoen, ihmisten tekeminen subjekteiksi, jäsenkirjan antaminen heille, sitoo heidät määrättyyn identiteettiin ja on keino alistaa heidät ohjauksen tai hallinnan alaisuuteen, sen regiimiin tai rykmenttiin. Toinen esimerkki on seksuaalisuus, sen objektivointi, esineellistäminen ja irrottaminen hämärästä epämääräisyydestä. Seksuaalisuuden tekeminen puhuttavaksi, tarkasteltavaksi, tutkittavaksi ja hipelöitäväksi on tämän subjektiksi tekemisen yksi tehokkaimpia tekniikoita. Subjekti on siis valtamuoto, joka sitoo ja alistaa, se luo eräänlaisen kangastuksen, illuusion minästä ja tekee sen kautta välttämättömäksi itseä koskevan tietoisuuden ja tiedon sitoen ihmisen omaan identiteettiinsä. Foucault osoittaa mielestäni aika kiistattomasti (toki postfoucaultlaiset marxistit tämän ilmeisesti haluavat kiistää), että esimerkiksi seksuaalisuus – ja identiteetti seksualisoituna, siis jonkin ihmisen todellisuutta aidosti vastaavan toden seksuaalisuuden etsimisenä – on moderni rakennelma ja tekniikka ihmisruumiiden alistamiseksi ja järjestämiseksi tuottavina, hyödyllisinä ruumiina. Seksuaalisuudella ja vallalla on suhde. Valta ei alista aitoa ja luonnollista seksuaalisuutta, vaan seksuaalisuuden käsite on vallan rakentama kone, vallan käynnissä pitämä laite. Moderni porvarillinen yhteiskunta ei tukahduta seksuaalisuutta tai kätke sitä, vaan moninkertaistaa puheen siitä.

Foucault’n mukaan rippi, syntien tunnustaminen keskittyy historiansa aikana yhä enemmän subjektin tunnustuksiin itsestään, hänet pakotetaan tunnistamaan itsensä. Seksuaalisuus kasvaa siitä esiin totuutena itsestä ja tämän puheen kautta muodostuu loputa todellinen scientia sexualis, seksuaalisuus totena ja hallittavana kohteena sikäli kuin yksilön totuus ja totuus yksilöstä on johdettavissa seksuaalisuuden piiriin ja yksilön tietoiseen tai tiedostamattomaan vastuuseen ja syyllisyyteen, siis hänen seksuaalisuuteensa ja totuuteensa. Kaikkea tätä kannattelee ajatus, että on sanottava totuus, että tieto täytyy paljastaa, että on olemassa totuus itsestä, minä ja minän todelliset ja yksilölliset halut, todellinen syyllisyys ja on löydettävissä todellinen toiminnan lähde ja syy, siis todellinen subjekti. Tämän kangastuksen, siis subjektin jonka valtatekniikat luovat, hävittäminen on Foucault’n sekä tutkimuksen tehtävä että samalla vapauden rakentamista, vapautumista totuuden yleispätevyydestä. Eikä se tapahdu sellaisessa organisaatiossa, joka uusintaa ja tunnistaa subjektin (päättäjän/toimijan) joka askeleellaan.

8. Katkos ajattelun ja politiikan välillä, katkos, jonka avaamassa kuilussa me elämme, johtaa vanhojen muotojen toistoon, tarrautumiseen ”politiikkaan” pelkkänä etikettinä tai ylevänä moraalisena asenteena, kuten fraaseissa: ”on asetuttava heikomman puolelle”, ”on puolustettava heikompaa”, ”on suojattava heikompia” – ja tehtävä muita ”toisten” vuoksi tehtäviä asioita.

9. Ikään kuin historia ihmiskunnan vapautumisen teologisena takuumiehenä olisi vielä voimissaan tai olisi ollut vain tauolla ja palaisi nyt virkeänä takaisin tukemaan matkaa kohti todellista päämäärää. Usko historiaan (oikeudenmukaisuuteen tulevaisuudessa tai oikeuden toteutumiseen viimeistään taivaassa) on aina kuljettanut liepeidensä alla asketismia, joka kuuluu olennaisesti (Thomas Hobbesin leimaamaan) moderniin poliittiseen ajatteluun: militantti aktivisti uhraa aistimellisen olemassaolonsa, nykyisyytensä, tulevaisuuden projektion takia, luovuttaa kykynsä ja oikeutensa tulevan rauhan ja onnen vuoksi. Hänestä tulee jonkinlainen ikuinen setä, lapseton isä (tai eno), jonka uhrautuminen on loputonta ja yksipuolista (kuten hobbeslaisessa teoriassa hengissä selviytymisen oikeuden ja väkivallan kyvyn luovutus valtiolle tekee väkivallasta ja sillä uhkaamisesta valtion pysyvän tehtävän, joka sen on saatettava tuntuvaksi kaikkialla yhteiskunnassa, koska muuten epäjärjestys ja kaaos uhkaavat tuhota valtion). Hän uhrautuu ja kieltäytyy nykyhetkestä, jotta tulevaisuudessa ei olisi kärsimystä ja on juuri siksi pakotettu tuottamaan kärsimystä nykyisyydessä, jankuttamaan ympärillä oleville isättömille oman uhrautumisensa merkitystä.

10. Erilaisia humanismeja tukeneelta edistykseltä on pohja pois. Ehkä siinä on jotain myös Althusserin teoreettisen antihumanismin ajatuksesta.  Ihmisellä ei ole päämäärää eikä ihmiskunnalla moraalista tehtävää. Ihminen on olemassa vain nykyisyydessä ja hänellä on merkitys tai mieli nyt eikä huomenna. Ja juuri tällä seikalla on tai pitäisi olla merkitystä myös politiikalle, joten ”vaikene kaikesta tästä ja pakkaa tavarasi…”

Jussi Vähämäki

Advertisements
Post a comment or leave a trackback: Trackback URL.

Kommentit

  • Miika Salo  On lokakuu 12, 2009 at 09:04

    Leninin ottaminen käsittelyyn ei ole ”isän kaipuuta” (tulkitsen viittaukseni liittyvän esim. Megafonin esiin nostamaan kysymykseen Leninistä) vaan ennakkoluulotonta ”paluuta” olosuhteiden tutkimukseen (oikeammin ehkä sen aloittamista) pitkään jatkuneen käsitteiden pyörittelyn sijaan. SE on vastareaktio, ei tukeutumista vanhoihin kaavoihin tai ”totuuteen”. Taitaa nimittäin olla niin, että toisenlaiset ajattelumallit ovat nyt ’vanhentuneita’.

    Organisaatiokäsityksessään Lenin ei suinkaan ollut mikään elitisti, pikemmin päinvastoin. Ei pidä häneen kohdistuneen stalinisaation antaa hämmentää (tämä ei tarkoita etteikö Lenin itse olisi joiltain osin asiaan syyllinen — myöhäisissä kirjoituksissa voidaan nähdä ”luomaansa hirviötä pysäyttämään pyrkivä”, pysyvästi oppositioon ahdistettu toimija). Kuitenkin, väitän että suuri osa Leniniin kohdistuvista ennakkoluuloista johtuu tyystin muusta kuin hänen kirjoituksistaan.

    Koetin provosoida keskustelua Leninin poliittista tyyliä hahmottelevalla kirjoituksella http://sosialismi.net/blog/2009/09/22/lenin-kolmen-pisteen-kehalla/ joka – poliittisuudestaan johtuen – ei käsittele kohdettaan negatiivisesti (kritiikki seuraa myöhemmin) vaan päinvastoin pyrkii tuomaan esiin sitä mikä siinä voisi olla ”elävää”.

    Leninin projekti 1914-1917 tuotti kuitenkin ”vallankumouksen hedelmiä” siinä määrin – tuskin Venäjän panosta naisten vapautumiseen tai työajan lyhentämiseen voi jättää täysin huomiotta – ja sen verran laajojen piirien kannatuksen (paikallisesti), että jotain tuloksellista hänen tutkimus- ja toimintatyylissään oli. (Kun keskitytään TÄHÄN projektiin, ei sitä voida tehdä tyhjäksi vetoamalla MYÖHEMPIIN tapahtumiin, joista ei vielä tuolloin voinut olla mitään tietoa.)

Trackbacks

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: