Michel Foucault: Elämäntaito ilman totuutta

On olemassa syy siihen, että taide on muodostunut kyynisyyden välineeksi: tarkoitan tällä ajatusta, että taiteen itsensä, olkoon kyse kirjallisuudesta, kuvataiteesta tai musiikista, on rakennettava todellisuuden kanssa suhde, joka ylittää yksinkertaisen kaunistamisen ja jäljittelyn, jotta siitä tulisi olemassaolon väkivaltaista paljastamista, riisumista, karsimista ja supistamista olennaisiin elementteihinsä.
Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä näkemys taiteesta olisi tullut yhä selvemmin hyväksytyksi 1800-luvun puolivälistä lähtien, kun taide (Baudelairen, Flaubertin ja Manet’n myötä) muodostuu purkautumispaikaksi sille, mikä on alhaalla, alapuolella, sille kaikelle, millä jossain kulttuurissa ei ole oikeutta tai ainakaan mahdollisuutta tulla ilmaistuksi.
Tästä näkökulmasta voidaan puhua modernin taiteen antiplatonismista.
Mikäli olette nähneet Manet’n näyttelyn tänä talvena, ymmärtänette, mitä tarkoitan: antiplatonismi, joka ruumiillistuu skandaalimaisesti Manet’n töissä edustaa mielestäni yhtä modernin taiteen perustendensseistä Manet’sta aina Francis Baconiin, Baudelairesta aina Samuel Beckettiin tai Burroughsiin, vaikka se ei samaistuisikaan tällä hetkellä kaikkea mahdollista taidetta luonnehtivaksi elementiksi. Antiplatonismi: taide paikkana olennaisen purkautumiselle, olemassaolon alastomaksi riisumiselle.
Tämän seurauksena taide on rakentanut poleemisen, reduktiivisen, kieltävän ja aggressiivisen suhteen kulttuuriin, yhteiskunnallisiin normeihin, arvoihin ja esteettisiin sääntöihin.
Tämä elementti tekee nykytaiteesta 1800-luvulta lähtien sen lakkaamattoman liikkeen, jonka kautta jokainen edeltävien taidetekojen pohjalta johdettu, esiin kaivettu ja perusteltu pysyvä sääntö on seuraavissa teoissa torjuttu ja kielletty. Jokaisesta taidemuodosta voidaan löytää eräänlaista jatkuvaa kyynisyyttä suhteessa kaikkiin hyväksyttyihin taidemuotoihin: tätä voisimme kutsua nykytaiteen antiaristotelismiksi.
Antiplatoninen ja antiaristoteelinen nykytaide: olemassaolon alastomaksi riisuminen; jokaisen hyväksytyn muodon torjuminen ja kieltäminen. Nämä kaksi puolta antavat nykytaiteelle funktion, joka voitaisiin määritellä substanssiltaan antikulttuuriseksi. Kulttuurin konformismia on vastustettava taiteen rohkeudella, sen barbaarisessa totuudessa. Nykytaide on kyynisyyttä kulttuurissa, itseään vastaan kääntyneen kulttuurin kyynisyyttä. Ja ennen muuta taiteeseen, vaikka ei yksin siihen, keskittyvät modernissa maailmassa, meidän maailmassamme, kaikkein intensiivisimmät muodot tuosta totuuden sanomisen tahdosta, joka ei pelkää haavoittaa (keskustelu)kumppaneitaan.
Luonnollisesti asian monia puolia on vielä tarkasteltava syvemmin, ja erityisesti sitä, mikä on varsinainen alkujuuri kysymykselle taiteesta kyynisyytenä kulttuurissa. Tämän hätkähdyttävällä tavalla 1800 ja 1900 -luvuilla näkyväksi tulleen prosessin ensimmäiset merkit voidaan nähdä Rameau’n veljenpojassa ja Baudelairen, Manet, (Flaubertin?) aikaansaamassa skandaalissa. Lisäksi tulevat suhteet taiteen kyynisyyden ja vallankumouksellisen elämän välillä: likeisyys, molemminpuolinen ihastus (jatkuva yritys sitoa vallankumouksellinen totuuden sanomisen rohkeus taiteen väkivaltaan totuuden villinä purkautumisena); mutta myös se, että ne eivät ole päällekkäisiä, mikä johtuu luultavasti siitä, että jos kyyninen tehtävä kuuluu nykytaiteen sydämeen niin sen rooli vallankumouksellisessa liikkeessä on vain marginaalinen, ainakin siitä lähtien kun vallankumouksellista liikettä alkavat hallita organisaatiomuodot, kun vallankumoukselliset liikkeet organisoituvat puolueiksi ja puolueet määrittelevät ”todellisen elämän” täydellisenä sopeutumisena normeihin, sosiaalisena ja kulttuurisena konformismina. On ilmeistä, että kyynisyys, sen sijaan, että se muodostaisi sidoksen, onkin syy nykytaiteen eetoksen ja poliittisen käytännön, vaikka vallankumouksellisenkin, yhteensovittamattomuuteen.
Sama ongelma voitaisiin muotoilla toisin sanoin: miksi kyynisyydestä, joka antiikin maailmassa saavutti kansanliikkeen laajuuden, on tullut 1800 ja 1900 -luvuilla elitistinen ja marginaalinen katsantokanta, vaikkakin historiallemme tärkeä, ja sanaa kyynisyys käytetään lähes aina viittaamaan kielteisiin arvoihin? Voisi lisätä, että kyynikoilla on monia yhtymäkohtia toiseen kreikkalaiseen koulukuntaan: skeptikoihin – myös tässä tapauksessa pikemminkin elämäntapa kuin oppirakennelma, tapa olla, tehdä ja sanoa, asenne koetella, tutkia, kyseenalaistaa. Mutta ero on hyvin suuri: kun skeptikko soveltaa tätä asennetta järjestelmällisesti tieteen kentällä jättäen lähes aina käytännöllisen puolen tarkastelematta, kyynikko näyttää keskittyvän käytännölliseen näkemykseen, joka artikuloituu uteliaisuuden puutteessa tai teoreettisessa välinpitämättömyydessä ja joidenkin perusperiaatteiden hyväksymisessä. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että 1800-luvulla kyynisyyden ja skeptisyyden yhdistelmä oli alkujuuri ”nihilismille” ymmärrettynä tavaksi elää, joka perustuu tietylle tarkalle näkemykselle suhteessa totuuteen. Meidän täytyisi lopettaa nihilismin tarkasteleminen vain yhdestä suunnasta, länsimaisen metafysiikan väistämättömänä kohtalona, josta voidaan paeta vain palaamalla siihen, minkä unohtaminen on tehnyt tämän metafysiikan itsensä mahdolliseksi; tai dekadenssin huippuna, joka on tyypillistä nykyään omiin arvoihinsa uskomaan kykenemättömille länsimaille.
Nihilismiä on ensisijaisesti tarkasteltava erityisenä 1800 ja 1900 -luvuille kuuluvana historiallisena hahmona, mutta se on myös liitettävä osaksi sitä edeltänyttä ja sitä valmistellutta skeptisyyden ja kyynisyyden pitkää historiaa. Toisin sanoin, se on nähtävä episodina, tai paremminkin muotona, historiallisesti tarkkaan määriteltynä, ongelmasta, jonka asettamisen länsimainen kulttuuri aloitti jo kauan sitten: totuuden tahdon ja olemassaolon tyylin suhteen ongelmasta.
Kyynisyys ja skeptisyys ovat olleet kaksi tapaa asettaa totuuden etiikan ongelma. Niiden fuusio nihilismissä tuo näkyviin länsimaiselle kulttuurille olennaisen kysymyksen, joka voidaan muotoilla seuraavasti: kun totuus asetetaan jatkuvasti kyseenalaiseksi juuri totuuden rakkauden takia, mikä on olemassaolon muoto, joka parhaiten sopii tähän jatkuvaan kyseenalaistamiseen? Mikä on välttämätöntä elämälle jos totuus ei sitä enää ole? Nihilismin todellinen periaate ei ole: Jumalaa ei ole olemassa, kaikki on sallittua. Sen sääntö on pikemminkin kysymys: jos minun on kohdattava ajattelussani se, että ”mikään ei ole totta”, miten minun on elettävä? Vaikeus määritellä sidos totuuden rakkauden ja olemassaolon estetiikan välillä on länsimaisen kulttuurin keskiössä. Mutta minua ei paina niinkään kyynisyyden oppirakennelman kuin olemassaolon tai elämäntaidon historian määrittely. Lännessä, joka on keksinyt niin monia eri totuuksia ja muovannut niin erilaisia elämäntaitoja, kyynisyys auttaa meitä muistamaan, että, vain hyvin vähän totuutta on välttämätöntä sille, joka todella haluaa elää, ja että kun todella pidetään kiinni totuudesta välttämätöntä on vain hyvin vähän elämää.

Mainokset
Post a comment or leave a trackback: Trackback URL.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: