Marxismi ja nihilismi (Marx ilman marxismia IX)

(Historiasta tilaan: ”Nous sortons de l’age de l’histoire pour entrer dans l’age de l’espace”, Foucault.)
1970-luvun puolivälin tienoissa Louis Althusser oli tullut – kenties hieman myöhään – siihen tulokseen, että marxismi on lopultakin kriisissä ja tuon kriisin seurauksena voisi vapautua jotain elinvoimaista marxismin betoniin hautaamasta Marxin (ja Leninin) ajattelun ytimestä. Vihdoinkin voitaisiin aloittaa Marxin ajattelun uudistaminen, korjaaminen ja kehittäminen. Yksi askel Althusserille  oli pitkäaikaisen suhteen lopettaminen Ranskan kommunistiseen puolueeseen.
Kuinka Marxin ja Leninin nimissä tehty historia jäi hämäräksi marxismille itselleen? Miksi kommunistinen liike ei kyennyt kirjoittamaan omaa historiaansa vakuuttavasti – eikä vain Stalinin ajan historiaa, vaan koko historiaansa Kommunistisen puolueen manifestista lähtien? Eikö Marxin teoriasta olisi etsittävä välineitä marxismille ja Marxille hämäräksi jääneiden seikkojen ymmärtämiseksi? Kysymykset eivät Althusserille olleet vain poliittisia, sillä marxismin poliittinen kriisi viittasi suoraan sen teoreettiseen kriisiin.
Kolmenkymmentä vuotta on kasannut eteemme pelkkiä raunioita. Ajan kulumisen täydellinen epävarmuus tiivistänyt melankoliaa. Mitään elinvoimaista ei marxismin pitkästä kuolinkamppailusta vapautunut. Vanhat organisaatiomuodot, koteloituneet ajatustavat kummittelevat yhä edelleen, ja uusille sukupolville historia jää yhtä hämäräksi kuin edeltäville.
Marxismin uudistamiseksi tarvittiin Althusserin käsityksen mukaan teoreettista toimintaa käytäntönä, joka palaisi ajattelemaan mahdotonta – ”rynnäköisi vasten taivasta”, kuten Marxin ihailemat kommunardit – ja näkisi historian aleatorisena, epävarmana ja vailla suuntaa olevana. Historia on ”materiaalista”, koska siltä puuttuu kaikki ennustettavuus ja laskettavuus. Historiassa ei ole mahdollista toistaa samaa heittoa useita kertoja ja laskea todennäköisyyksiä tai riskejä. Vain yksi heitto on mahdollinen. Tilastollista todennäköisyyttä ei ole. Historian täydellinen ainutkertaisuus ei alistu rationaaliselle ennakoinnille tai jälkijättöiselle ”(luonnon)lakien” teleologialle. Aleatorinen materialismi on vallankumouksen politiikkaa, jonkin radikaalisti uuden perustamisen politiikkaa, koska vallankumous on ennakoimaton, osatekijöihinsä palautumaton, ”ylimääräytynyt” tapahtuma.
Politiikasta, politiikan tekemisestä ja ajattelusta oli marxismissa tullut täysin käsittämätöntä, koska se oli jähmettynyt puolueen ja valtion syleilyyn. Tähän Althusserin näkemykseen on vieläkin helppo yhtyä. Jos tosin reaalisten kommunistipuolueiden katoaminen on jäänyt elämään pelkäksi unelmaksi todellisesta puolueesta ja organisaatiosta, niin niiden katoamisesta siinnyt epämääräinen vasemmisto on sitäkin sitkeämmin kiinni valtiossa.
Althusserille luokkataistelu on ”prosessi ilman subjektia” eikä tätä prosessia edellä tai ohjaa yksilösubjekti (Marx tai joku muu) tai kollektiivinen subjekti (puolue tai organisaatio), joka asettaisi luokkataistelulle päämääriä tai ideoita ja joka itse olisi noiden päämäärien tai ideoiden alkuperäinen keksijä. Ajatus on yksinkertainen: ei ole mahdollista, että joku soveltaisi ulkoa päin jotain – joko henkilökohtaista tai yleistä – ajatusta tai ihannetta luokkataistelun ristiriitaiseen prosessiin, siis tarjoaisi ratkaisun ja avaisi solmut ja tulisi koko maailman hallitsijaksi, kuten Aleksanteri Suuri.
Mikäli luokkataisteluun olisi ulkoa annettu ratkaisu, valmis malli – olkoon vaikka historiasta löydetty ”opetus” tai aikaisempien toimintatapojen toistaminen – unohdettaisiin historian aleatorinen luonne. Mutta ennen kaikkea luotaisiin uudelleen idealistinen ja porvarillinen vastakkainasettelu tiedon haltijoihin ja tietämättömiin, etujoukkoon ja massoihin. Juuri tämä vastakkainasettelu ja siitä siinneet käytännöt, kuten fasisminvastainen kansanrintama tai myöhäisempi demokraattinen rintama muiden muassa ovat olleet 1900-luvun marxismin epäonnistumisen monumentteja (vastakkainasettelu elää sitkeästi myös ns. vasemmistossa, nyt muuntuneena ”heikomman puolelle” asettumiseksi ja erilaisiksi ”köyhien ystävyyden” ja ”toisista välittämisen”  epämääräisiksi muodoiksi, toki unohtamatta jakoa teoreetikoihin ja kaadereihin, kaadereihin ja joukkoihin).
Vastakkainasettelu tiedon haltijoihin ja tietämättömiin, etujoukkoon ja massoihin on peräisin Kautskylta ja Leniniltä, jotka sijoittivat vallankumouksellisen tietoisuuden työväenluokan ulkopuolelle: työväenluokka sellaisenaan kykeni vain ”ekonomistiseen” tietoisuuteen, siis vaatimaan lisää palkkaa ja siksi tarvittiin jonkun subjektin – yksilön tai puolueen – päätös luokan vallankumouksellistamiseksi, sen tekemiseksi luokaksi itseään varten. Tämä ajatus erosta tietäjien ja tietämättömien, johtajien ja johdettavien ja viime kädessä alistajien ja alistettavien välillä, on jokaiselle luokkayhteiskunnalle luonteenomainen. Se on ilmaus ”luokkavallasta”. Kuinka liike, jonka tavoite on juuri luokkavallan poistaminen, kykenee niin sitkeästi pitämään siitä kiinni, voisi Althusseria säestäen kysyä?
Erottelu synnyttää ”kaadereissa” myös valheellisen ongelman välityksestä hallitsijoiden ja hallittujen, tietäjien ja tietämättömien välillä ja johtaa lopulta – kun on argumentoitava sillä tavoin, että mahdollisimman moni ymmärtää mahdollisimman nopeasti sen mikä on sanoma ja siksi sanomasta on supistettava uuden tai ei vielä tiedetyn osuutta, siis toiminnan osuutta – reformismiin ja luokkataistelun sekä luokkaposition katoamiseen, kuten Kautskylla, tai selkeän, kiistämättömän käskyn ja päätöksen idealisointiin, kuten erilaisissa leninistisissä ja stalinistisissa ajattelutavoissa.
Puoluemytologia oli Marxille täysin vierasta, vaikka esimerkiksi Althusserin mukaan Feuerbach-teesien subjektivistinen – Fichte, Hess, Feuerbach – historismi sen maaperänä toimikin.
Marxismille on sen historiassa ollut vaikeaa irrottautua alkuperän, lopun, päämäärän ja merkityksen kuvitelmista, historianfilosofiasta, tuotantotapojen peräkkäisestä kehityksestä, koko Engels–Kautsky–Lenin–Stalin-jatkumosta. Menestyäkseen sen olisi puolueeksi sulkeutumisen sijaan jo alusta lähtien ollut parempi avautua eurooppalaisen nihilismin perinteelle. Tätä avautumista yrittivät omin tavoin osin Althusseria lähellä olleet Michel Foucault ja Gilles Deleuze, joiden torjumiseksi marxismi ja puoluekommunismi ovat viimeisillä voimillaan uurastaneet.
Kenties Althusserin käsitysten muotoutumiseen vaikutti juuri Michel Foucault’n ja Gilles Deleuzen ajattelu, koska molemmat korostivat toimimista esimerkiksi vankien ja hullujen kanssa eikä näitä varten, ei heidän puolestaan eikä heidän hyväkseen. Kumpaakin kiinnosti valtojen analytiikka ja kumpikin kavahti valtion ja lain liian suuria sanoja eikä kumpikaan yrittänyt rakentaa teoriaa valtiosta tai puolueesta, vaan tarkastella vastarinnan järjestämisen käytäntöjä aleatorisessa tilassa, erilaisten voimien muuttuvissa sommitelmissa.
Lopuksi kannattaa kenties mainita vielä yksi asia. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. edustajakokouksen (1956) jälkeen Hruštšovin Stalin-kritiikki vakiintui kahdeksi oireelliseksi tavaksi selittää Stalinin toimintaa ja kommunistisen liikkeen historiaa: Ensinnäkin Stalin joutui toimimaan vaikeassa tilanteessa, jossa nuorta neuvostovaltiota uhkasivat maailman kaikki taantumukselliset voimat ja siksi Stalinin toiminnan saneli tarve pelastaa ”työväen valtio”. Toisin sanoen vastustajan ylivoima perusteli kommunistisen liikkeen politiikan. Toiseksi, tietenkin Stalin tapatti ihmisiä – onneksi myös ja etupäässä omiaan – mutta muut, kuten fasistit, kapitalistit ja kristityt ovat toimineet vieläkin julmemmin. Vastustajan käytös, hänen aseensa valitsevat siis aseet.
Althusserin näkökulmasta tämäntyyppiset selitykset ontuvat ja pikemminkin voitaisiin kysyä, miksi ihmisten vapautta ja itsenäisyyttä ajavan teorian kannattajat päätyvät rakentamaan vankiloita, tekemään väestönsiirtoja ja miksi he tekevät murhaamisesta välineen tavoitteidensa ajamiseen? Riittävätkö ulkoiset vaarat ja paineet selittämään ja oikeuttamaan kaiken tämän? Onko Marxismi ja kommunismi/sosialismi todellakin puhtaasti reaktiivinen liike, kuten sen historia näyttää kertovan ja kuten jo Friedrich Nietzsche ounasteli? Vai olisiko marxismiin ja marxismin historiaan sovellettava Marxin teoriaa, hänen ajattelunsa voimaa?
Althusserin vastaus voidaan koota muutamaan keskeiseen kohtaan:
1. Poliittista tappiota ei selitä vastustajan voima. Tappion syynä on aina oman projektin heikkous.
2. Heikkous on aina ajattelun, älyn heikkoutta.
3. Siksi politiikkaa määrittää älykkyys (tai älyttömyys, joka on sama kuin yhteisen, jaetun ja tässä mielessä vapaan ajattelun puute).
4. Politiikkaa eivät määritä objektiiviset voimat tai voimasuhteiden logiikka ja ulkoiset paineet.
5. Politiikkaan tarvitaan itsenäistä subjektiivisuutta, joka irtautuu konformismista, organisaatioista, puolueista ja valtiosta ja joka sijoittuu ”historian jatkumon” tuolle puolen, on aidosti ahistorallista ja siten muutoksen ydin. Tämä subjektiivisuus on mahdoton, sopeutumaton, vailla paikkaa ja toivoa. Se ei voi laskea minkään varaan: valtion, puolueen, yhteisön tai tovereiden. Se ei laskelmoi, vaan uskaltaa haavoittaa elämällään tovereitaan, kumppaneitaan, yhteisöjään, puolueita ja valtiota. Sillä on paljon tärkeämpää menetettävää kuin henkensä.

J. V.

Advertisements
Post a comment or leave a trackback: Trackback URL.

Kommentit

  • jalmari  On elokuu 5, 2009 at 10:00

    saako ei-akateemiset kommentoida?

    muuten voin allekirjoittaa, mut tästä vähän välittyy sellainen konkreettisen vallan ja valtasuhteiden ymmärryksen puute.. ydinpommit, blitzkrieg jne.. kuten vaikka tokassa maailmansodassa. helppo ois vittuilla, että oisko foucaultit ja dölööt kirjoitellut mitään, jos neukut ei ois uhrautunut ja ponnistellut voittoa natseista. miten toimisi tällainen sisäänpäin kääntynyt vallankumouksellisuus hitlerin euroopassa. mutta tuollaiseen jossitteluun en sorru. paremminkin kysyisin, että eikö väitteesi ole tässä hiukan dogmaattisia. että ulkopuoli, konkreettinen tilanne, viholliset/vastustajat eivät vaikuta vallankumousprojektiin. että pitäisi pitäytyä omassa jutussa ja projektissa eikä esim. muuttaa toimintatapojaan vihollisten liikkeiden mukaan tai paremminkin jopa ennakoida niitä. jotenkin näin ymmärsin feuerbach-teesit, jotka kuittasit ”historismina”. voitko tarkentaa?

    ymmärrän että tänä päivänä vasemmistopuolueet ja organisaatiot sdp:sta skp:een ovat sellaisia dinosauruksia tai fossiileja, että niiden ympärille on aika mahdotonta rakentaa mitään kumouksellista elävää liikettä, mut kai jotain organisaatiota tai järjestäytymistä tarvitaan. sen pitäs vain ponnistaa uudelta pohjalta ilman kalkkeutunutta puoluebyrokratiaa ja -aatetta. en tajua, miten sinun ”itsenäinen subjektiivisuutesi”, joka haiskahtaa aika transsendentiltä idealta (jos ymmärrän yhtään näitä filosofisia käsitteitä), voisi saada jotakin muutosta aikaan tässä meidän maailmassamme.

    t. jalmari

  • lposer  On syyskuu 30, 2009 at 11:50

    Vastaus Jalmarille löytyy artikkelista ”Isättömien lasten ja lapsettomien isien liitosta”:

    https://itsenalistus.wordpress.com/2009/09/30/isattomien-lasten-ja-lapsettomien-isien-liitosta/

Trackbacks

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: