Perinnöttömien perinne (Marx ilman marxismia I)

Marx, paluu Marxiin, tarve lukea Marxia (1). Vanhan myyrän kaivamat käytävät houkuttelevat jälleen. Mutta kuinka ja mistä näkökulmasta Marxia olisi luettava? Mutta myös: Miksi olisi luettava Marxia?
Onko mahdollista arvioida Marxia nykyisyyden näkökulmasta ja haaveilematta yksinkertaisesta, jäännöksettömästä paluusta Marxin teksteihin tai päinvastoin Marxin lopullisesta kumoamisesta?
Eittämättä Marx on modernin maailman tuntemista ajattelijoista kaikkein epäajanmukaisin. Häntä on vaikea sulkea omaan aikaansa tai pitää oman aikakautensa tulkkina. Hänen kumoamiseensa ovat käyttäneet energiansa niin filosofit, sosiologit kuin poliisit ja bisnesmiehet. Jopa ne, jotka ovat yrittäneet hänet jättää, ovat joutuneet palaamaan jatkuvasti hänen luokseen, tarttumaan hänen teemoihinsa (kuten esimerkiksi Michel Foucault). Marx tuntuu ylittävän helposti kapitalismin eri historialliset kehitysvaiheet, kestävän hyvin ajan kulumisen. Hänen kysymyksensä tulevat kapitalismin kulloisenkin kehitysvaiheen ulkopuolelta, eivät tyhjänä deklamaationa, vaan todellisina haasteina, hieman samaan tapaan kuin Marx itse otti klassisen porvarillisen poliittisen taloustieteen todellisena kynnyksenä omalle ajattelulleen.
Nykyään jotkut etsivät maailmanlaajuisen talouskriisin keskellä Marxista taloustieteilijää, joka tunsi kapitalismin kriisien logiikan ja ajattelevat, että Marxin lukeminen voisi siksi auttaa ulos nykyisestä kriisistä – usein jonkinlaisen keynesiläisen politiikan avulla, siis suoraan tuotantoon ja kysyntään puuttumalla. Mutta miksi kapitalismin kriisi tekisi Marxista ajankohtaisen? Hänelle kriisi ei ollut ulospääsyn mahdollisuus kapitalismista, vaan vain sen uudelleen järjestelyn ja sisäisen organisaatiomuutoksen aika.
Toiset puolestaan näkevät Marxissa radikaalin liberalismin profeetan, joka halusi laajentaa Ranskan vallankumouksen muodolliset vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden arvot myös sosiaalisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden piiriin. Jos jotain, niin Marx inhosi porvarillisen oikeusvaltion ja yleisen edun – porvariston edun – retoriikkaa.
Joillekin Marx on puolestaan materialistinen filosofi, saksalaisen idealismin jaloilleen kääntäjä. Mutta eihän Marx halunnut kuvata maailmaa todellisena, vaan muuttaa sen?
Eikä myöskään puutu niitä, jotka haaveilevat paluusta Marxiin niin sanotun tieteellisen sosialismin (2) isänä ja ensimmäisenä marxilaisena. Näille Marx vastasi jo omana aikanaan, että hän ei ole marxilainen.
Olisiko mahdollista löytää, kaivaa esiin, jokin perinne näiden edellä mainittujen perinteisten marxismien (taloustiede, liberalismi, sosialismi, filosofia) takaa, perinne, jota ei edellä – René Charin ilmaisua lainaten – mikään testamentti, ja jolta siksi puuttuu erityinen perintö (sosialismi, marxismi, taloustiede jne.)?
Tämän seminaarin lyhyet istunnot yrittävät hahmotella tätä perinnöttömien perinnettä, löytää Marxin ilman marxismia ja sosialismia. Se on sama kuin löytää Marx kommunistina (3)  (kommunismin poliittinen sisältö täsmentyy Marxin poliittisissa kirjoituksissa 1850-luvulta lähtien – ”Louis Bonaparte ja Brumairekuun kahdeksastoista” viimeinen luku – muun muassa siten että ei ole siirrettävä porvarillista virkavaltais-sotilaallista valtiokoneistoa käsistä toisiin, vaan on murskattava se. Siksi proletaarien (4) puolue ”rynnäköi vasten taivasta”, kuten Marx kirjoitti Pariisin kommuunin kommunardeista.)
Perinnöttömien perinne on ajankohtainen sosialistisen järjestelmän kaatumisen, talouden globaalistumisen ja kommunikaatioyhteiskunnan (tai spektaakkelin yhteiskunnan) tilanteessa, tilanteessa, jota hallitsee kouristuksenomainen tarttuminen menneisyydessä kasattuun perintöön.
Marx ei myöskään ole ajankohtainen kapitalismin kriisin takia, vaan pikemminkin sen mahdollisena tekijänä, siis sikäli kuin hän voi auttaa ulos kapitalismista ja palkkatyöstä. Marx ei auta palkkatyön menetetyn arvon palauttajana eikä palkkatyölle perustuvan yhteiskunnallisen järjestyksen, siis riiston järjestyksen ylläpitäjänä, vaan palkkatyöstä kieltäytymisen, palkkatyötä vastaan käytävien uusien taisteluiden paikallistajana ja järjestäjänä. Miksi uusien? Siksi, että marxismit eivät kykene näkemään kapitalismia muuttuvana, paikallistamaan uusia taisteluja eivätkä myöskään järjestämään niitä. Marxisteilla, sosialisteilla, leninisteillä ja vastaavilla on aina perityt kaavat, perintö, mutta ei perinnettä.
Perinnöttömien perinne on kokoonpantu hajanaisista ja ristiriitaisista aineksista. Siinä on jotain, joka muistuttaa Kafkan Odradekia, mutta myös jotain joka tuo mieleen Levi-Straussin käyttämän termin bricolage, siis jotakin tilannetta varten erilaisista aineksista kokoon kyhätyn tai nikkaroidun työkalun.
Työkalun pitäisi, kuten Marxin aikoinaan rakentaman, kyetä asettumaan työvälineenä uuden tuotannon tavan tasolle, arvioimaan vallan tekniikoiden ja valtion muutoksia, tarttumaan tiukasti mutta iloisesti postmodernin ideologioiden ja uusliberaalien virkamiesten vouhotuksiin; perinteenä sen pitäisi myös kyetä jättämään lopulliset jäähyväiset sosialismin kuolevalle peikolle, sen masentavalle perinnölle.
Perinnöttömien perinne on proletariaatin perintö. Ja Marxille proletariaatti edustaa käynnissä tai toiminnassa (in der Tat) olevaa porvarillisen (kansalais)yhteiskunnan hajoamista. Tämä tarkoittaa suurin piirtein seuraavaa: Proletariaatin olemassaolon, proletaarien elämän olosuhteet ovat ristiriidassa porvarillisen (kanslais)yhteiskunnan kaikkien periaatteiden kanssa, ovat kyseessä sitten juridiset (yksilökansalainen), taloudelliset (omaisuus ja sen kautta määrittyvät intressit) tai moraaliset (koti, kirkko ja isänmaa/kansa) periaatteet. Proletaari on käytännöllisesti oikeudeton, taloudellisesti omaisuudeton, moraalisesti koditon. Mutta samalla proletariaatin kasvava vastarinta valtiota ja hallitsevaa luokkaa kohtaan on sekä nykyaikaisen tuotannon ja yhteiskuntarakenteen välttämätön tulos että sen haudankaivaja.
Marxille moderni kapitalismi ei ole ikuinen ja pysyvä rakenne kahdessa eri mielessä:
1. Se ei ole muuttumaton rakenne, jonka vallankumous muuttaisi yhdellä ainoalla oikealla tavalla kokonaan ja kerralla toiseksi. Ei ole olemassa yhtä oikeaa annettua tapaa, joka olisi kumouksellisen toiminnan tai toiminnassa olemisen ulkopuolella, siitä erotettavissa, valmiina nähtävissä ja sellaisena sapluunana jonkun hallussa (keskuskomitean, puolueen jne.) utopiana, visiona tai menettelytapoina. Toisin sanoen, että olisi jotakin, jota voidaan nimittää yhteiseksi sellaisenaan ja joka loisi pohjan puolueelle, valtiolle tai kirkolle (sosiologit puhuivat joskus tästä sanalla ”sosiaalinen”). Päinvastoin, kapitalismin muuttajat muuttuvat, ovat liikkeessä. Tämä merkitsee, että proletariaatti luokkana ei ole sosiologinen kategoria ja erityinen yhteiskuntaryhmä. Omassa muutoksessaan ja liikkeessään proletariaatti muuttaa kapitalismia (sen ”vastarinta”, kuten M. Foucault korosti, tulee aina ensin, sen liike on ratkaisevaa muutoksille), ja se muuttaa ja asettaa tavoitteensa yhdessä toimiessaan, siis yhteistyössä, tuotannon yhteiskunnallisessa järjestyksessä – jos niin halutaan – eikä koskaan yksinäisenä ”puolueena”. Siksi proletariaatti ei myöskään poista jotain erityistä vääryyttä ja palaa sen jälkeen kotiinsa elämään, kuten ennen.
2. Toisessa merkityksessään kapitalismi järjestelmänä ei ole muuttumaton, vaan kumouksellinen; se muuttaa jatkuvasti tuotantotapoja, työn ja tuotannon järjestämistä ja niiden kautta yhteiskunnallisia suhteita, vallan järjestelmiä ja poliittisia liikkeitä.

Ehkä nämä kaksi seikkaa, siis vallankumouksellinen kapitalismi ja liike, joka rakentaa yhdessä erilaisista yhteistä toiminnassa, luonnehtivat ”Marxin filosofiaa” sikäli kuin sellaisesta voidaan puhua erotuksena erilaisille sosialistisille liikkeille ja marxismeille.
Marx lähti organisoiman 1800-luvulla proletaarien poliittista liikettä kaikkien tuon vuosisadan alkupuolen tuntemien säätyjen, puolueiden (ja uskontojen) ulkopuolelta. Hänellä ei ollut tarvetta palata Marxiin, marxismiin tai Leniniin ja leninismiin. Tämä lienee yksi Marxin tärkeimmistä opetuksista meille. Se ei tietenkään tarkoittanut tyhjältä pöydältä lähtemistä ja kaiken menneen hylkäämistä. Pikemminkin Jean Jauresin sanoin menneisyydestä oli otettava tuli eikä tuhka.
Marx lähti kokoamaan proletaarien puoluetta epämääräisistä vastarinnan joukkioista, hajanaisesta ja ristiriitaisesta nousevan teollisen yhteiskunnan synnyttämästä sosialistisesta ajattelusta eri heimoineen. Sosialismi oli vain, Saint-Simonia lainaten, industrialismin, uuden teollisen kapitalismin ideologiaa eikä välttämättä kapitalismin ylittämistä. Mutta hän kävi nousevan kapitalismin ja sen toimintatapojen kimppuun myös ajattelun ja teorian keinoin. Jos Marxin edessä oli vastarinnan poliittisten toimijoiden kirjava ja ristiriitainen joukko, niin yhtälailla hän joutui luomaan teoriansa sekalaisista aineksista: Feuerbachin ”tulevan teoriaa” ja materialismia, Moses Hessin ”toiminnan filosofiaa”, Hegelin idealismia, ranskalaisia ja englantilaisia taloustieteilijöitä sekä moraalifilosofeja, unohtamatta Epikurosta ja klassista filosofiaa.
Tästä rupusakista kasattiin sekä kokonaisvaltainen kapitalismin toiminnan teoria että myös kokonaan uusi ja viime vuosisadan kenties vaikutusvaltaisin poliittinen liike.
Tiedämme, että myöhemmin nämä Marxin toiminnan ja ajattelun satunnaiset ja tuolloin vain käsillä tai käytettävissä olleet ainekset muurattiin ”sosialismin kolmeksi lähteeksi ja perusosaksi: saksalainen filosofia, ranskalainen sosialismi ja englantilainen taloustiede. Tässä marxismin ja sosialismin peruskiven muuraustilaisuudessa olivat läsnä Marxin vanha ystävä Freddie Engels (ei luultavasti tietoisesti, mutta hänen kirjansa Anti-Dühring kuitenkin raivasi tietä sosialismin muuttumiselle utopiasta tieteeksi, sen siirtämiselle kaduilta sisälle eikä vain akatemiaan, vaan myös puolueisiin); Karl Kautsky, sosialismin oppi-isä, joka vuonna 1907, puhuessaan yhteiskuntatieteestä proletariaatin näkökulmasta, sanoi, että tuota tiedettä luonnehti ”saksalaisen, ranskalaisen ja englantilaisen ajattelun synteesi” (ja näin mukana olivat jo Marxin inhoamat ”kansat” ja ”kansakunnat” sekä Moses Hessin aikoinaan haaveilema ”kolmikanta”, triarkia, mystisenä numerona Euroopalle ja vallalle, ”kolmikanta”, joka edelleen on voimissaan ja lamaannuttaa Euroopan poliittista rakentamista); lopulta lapiollisen heittää myös Lenin tuolla vuoden 1913 kirjoituksellaan sosialismin kolmesta lähteestä ja perusosasta. Papin virkaa kirkon edustajana hoitanut Stalin siunasi sitten 1930-luvulla sosialismin mausoleumiksi.
Tämän kammottavan möhkäleen jotkut kuvittelevat ”Marxin perinnöksi”, proletariaatin (omaisuudettomien) todelliseksi omaisuudeksi, siis joksikin sellaiseksi, joka kykenee järjestämään (antamaan utopian, vision ja toimintatavat jo valmiina) jatkuvasti muuttuvaa kapitalismia vastustavan ja sen ylittämään kykenevän poliittisen vastarinnan.
Päinvastoin, tämä sosialismin perintö on pelkästään vahingollista: sille kapitalismi on muuttumaton, proletariaatti pelkkä sosiologinen kategoria (yhteiskuntaryhmä: teollinen työväenluokka); vastarinnan muodot jähmettyneitä lakoksi työpaikalla ja ”massojen mielenilmauksiksi”, puhumattakaan ajattelusta, joka on vanhojen fraasien vatkaamista (Marx piti muistaakseni seuraavasta Goethe-sitaatista: ”samaa paskaa tyhmä vain vatkaa, viisas taas yli astuttuaan matkaansa eespäin jatkaa”).
Tälle perinnölle on sanottava ei. Se ei ole kommunistien (proletaarien), perinnöttömien perinne, joka syntyy vain toiminnassa eikä ole siitä erotettavissa (kuten Marxin Feuerbach-teeseistä voimme lukea). Toiminta tapahtuu, valankumouksellisesti toimitaan aina tietyssä yhteiskunnassa ja määrätyssä historiallisessa tilanteessa, siis: tuottamalla toiminnassa katkos tuotannon erityiseen järjestämisen tapaan, tiettyyn historiaan, elämän jatkumoon.
Marxia on siis mahdotonta erottaa kahdesta sanasta: vallankumous ja kommunismi. Se tarkoittaa, että ollaan kommunisteja olematta sosialisteja, kommunisteja eikä vasemmistolaisia. Kuulemme usein vasemmalta selityksiä: ”olen vasemmistolainen, mutta en kommunisti”, ”olen sosialisti, mutta en kommunisti” … Miksi siis jäädä muurin varjoon palelemaan?
Ei ole tarpeen toistaa Marxin ratkaisuja, ei etsiä sitä ainoaa ja oikeaa Marxia tavaamalla askel eteen kaksi taakse hänen kirjoituksiaan – vaikka ripaus Marx-eksegetiikkaa auttaisikin sosialistejamme ja marxistejamme jo paljon. Horisontti on nykyisyys, perspektiivi se, mitä tapahtuu nyt.
Siksi Marxia on luettava lähtemällä nykyisyydestä, ja erottelemalla – tästä nykyisyydestä lähtemällä – mennyt, vanhentunut tai jo tapahtunut (sanottu) ja tuleva, se, mikä on mahdollista tehdä. Siksi Marxin lukemisesta on tultava toimintaa, tekemistä, Marxia koskevasta tiedosta sitä, mitä Foucault nimittää genealogiaksi ja näkymästä Marxiin tai perspektiivistä, joka näin syntyy tulevaan, alusta ja keinojärjestelmä tulevaisuuden tekemiselle (dispositiivi). Vain tällä tavoin tietäminen on oman – olemassa olevaan tai annettuun perintöön palautumattoman – subjektiivisuuden tuottamista, siis kapitalismista itsenäisen elämän, todellisen autonomian luomista. Tähän ei sosialismi eivätkä marxismit perintöineen kykene.
Marxia on siis kuljetettava elämämme solmukohtien kautta etsimällä hänen kanssaan – ei hänestä – käytännöllisiä vastauksia palkkatyöstä vapautumiseen, rakentamalla hänen kanssaan uusia (ja vanhoja) vastarinnan muotoja. Pääomaa on luettava nykyisten konfliktien näkökulmasta, koska haluamme kokeilla ja koetella sitä, ei siksi, että uskomme siihen. Eikä nykyisiä konflikteja mitata tai arvioida Pääoman kautta.
Perinnöttömien perinne nousee uudestaan esiin uusissa muodoissa ja hahmoissa 1960-luvulta alkaen erilaisissa artikkeleissa, kirjoissa ja kokeiluissa, joissa yritetään käsitteellistää kapitalismin muutoksia ja niitä vastaavia poliittisen kamppailun vaatimuksia. Se tukeutuu useimmiten pienten ja marginaalisilta näyttävien, mutta tosiasiallisesti ”minooristen” ryhmien poliittiseen ja teoreettiseen toimintaan. Minoorisia ne eivät olleet siksi, että niiden kokemus olisi ollut merkityksetöntä. Päinvastoin, niiden kokemus ja toiminta nousivat kapitalismin muutosten keskustasta ja minoorisia ne olivat vain siinä mielessä, että ne pakenivat olemassa olevaa järjestystä ja hajottivat sitä toimien usein sen huokosissa ja laidoilla, kohdissa, joissa selkeät, näkyvät ja perinteiset tuotannon ja työn, politiikan ja puolueiden sekä vallan ja oikeuden muodot muuttuivat hämäriksi. Ne toimivat kohdissa tai rajaseuduilla, joissa ja joilla uusien elämänmuotojen synnyttämä vastarinta pakotti vallan ja kapitalismin turvautumaan uusiin alistamisen strategioihin ja tekniikoihin. Ne kaivoivat teollisen kapitalismin säiliöön pieniä koloja, joista alkoi kokeilujen kautta valua ulos uusia tapoja elää, tehdä työtä ja tuntea.
Nämä epämääräiset ryhmät eivät olleet mikään leninistinen etujoukko – joka on aina istunut tiukasti ruodussa puku päällä puolueiden keskuskomiteoissa, sihteeristöissä, työvaliokunnissa, mitä tahansa ”maailmankatsomusta” nuo puolueet ”edustavatkin”; tämä rupusakki rakensi – ryhmien tuntematta välttämättä toisiaan – melko yhtenäistä perinnöttömien perinnettä nykyaikaiselle kapitalismikriittiselle ajattelulle ja toiminnalle samalla kun se rakensi kapitalismin itsensä nykyisyyttä. Jälleen kerran – kuten Marxilla – kyse ei ollut yhtenäisestä ajattelusta, ei totaliteetista eikä doktriinista, vaan hajanaisesta, liikkuvasta, strategisesta, eklektisestä ja käytännöllisestä työkalusta vapauden ja itsenäisyyden alueiden luomiseksi.
Perinne alkoi rynnäköidä vasten taivasta ja se halusi hävittää kapitalismin, reaalisosialismin, puolueapparaatin, porvarillisen kansalaisyhteiskunnan moraalin ja elämästä erotetun taiteen.
Voimme luetella joitakin perinteen osia:
Ensinnäkin situationistit ja Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskunta, joka Marxin kanssa tekee jo edeltä kaikesta postmodernista kolumnistifilosofiasta naurettavaa.
Toiseksi italialainen ”operaismo”, joka kaivaa Marxin kanssa Grundrissesta työläisten subjektiivisuuden kapitalismin muutosten lähteeksi.
Kolmanneksi antiautoritaarinen opiskelijaliike ja Marxin kriittinen rekonstruktio, erityisesti Hans-Jürgen Krahl, jonka teesit massaälymystöstä, älyllisen työn massaluonteesta mursivat henkisen ja ruumiillisen, yhteiskunnan ja tehtaan, teorian ja käytännön välistä erottelua.
Neljänneksi Michel Foucault’n analyysit tieto–valta-suhteesta, alistamisen käytäntöjen mikrofysiikasta vastakohtana yleiselle puheelle oikeudesta; hänen luentonsa biopolitiikasta ja uusista globaaleista ohjauksen muodoista, jotka ylittävät tehtaan kaltaisten suljettujen instituutioiden kurijärjestelmät, ja näitä uusia vallan muotoja vastaavista vastarinnan hahmoista.
Viidenneksi Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin molekulaarinen vallankumous molaarisia mausoelumeja ja muureja vastaan, heidän näkemyksensä kapitalismista virtojen ja venttiilien järjestelmänä. Mutta myös erityisesti Guattarin yritys rakentaa poliittista liikettä puoluemallin ulkopuolella, liikettä, joka kykenisi toimimaan kapitalismin molekulaarisessa todellisuudessa sekä luomaan uusien työn, tuotannon ja riiston muotojen sekä vallan tekniikoiden vaatimaa vastarintaa. Guattarille kyse oli liikkeestä, joka kokoaisi erilaiset kokemukset, tunteet, elämänmuodot ja näkemykset yhteen erilaisina, liikkeestä, joka olisi jatkuvasti liikkeessä, purjehtimassa eri saarten välillä, politiikasta, jota tehtäisiin käpertymättä puolueeksi.
Toki muitakin perinteen tekijöitä on löydettävissä, mutta riittäkööt nämä aluksi.
Näitä eri juuria yhdistivät siis ainakin vastarinta kapitalismia ja työn ja tuotannon järjestämistä kohtaan, vallan materiaalisten, ruumiillisten käytäntöjen vastustaminen sekä puoluejärjestelmän kokeminen ahdistavaksi ja pakottavaksi kapitalistisen valtajärjestelmän osaksi. Vastarinta nousi halusta tai subjektiivisuudesta, joka puolestaan oli peräisin kokemuksesta ja joka samalla pyrki käsitteellistämään kokemusta elämän uusista mahdollisuuksista myöhäiskapitalismissa.
Tärkeässä asemassa oli, kuten Marxin aikaan, kokeilu ja koettelu. Kuten Debord ja situationistit asian ilmaisivat: ”Vallankumouksellisella politiikalla on sisältönään yhteiskunnan ongelmien kokonaisuus. Sen muotona on vapaan elämän kokeileva käytäntö kapitalistisen komennon vastaisen järjestyneen taistelun avulla. Vallankumouksellisen liikkeen on itsensä muututtava kokeelliseksi liikkeeksi.”
Debordille ja situationisteille liike ja sen organisaatio muodostuvat ajeessa, ajelehtimisessa (deriveé), joka on urbaanissa, siis avoimessa tilassa tapahtuvaa ja vailla erityistä päämäärää oleva aistimellisen kokeilun valankumouksellinen tekniikka. Ja aistimellinen tarkoittaa heille kaikkien aistien käyttöä. Tuo organisaatio on siis valovuosien päässä leninistisestä puolueorganisaatiosta.
Julistautuminen kommunisteiksi vastakohtana sosialisteille ja vasemmistolaisille, merkitsee sitä, että perinnöttömien perinne rikkoo sidoksensa perinteiseen työväenliikkeeseen, sen ”arvoihin” ja sen ”kulttuuriin”. Mutta tämän välirikon se tekee vain siksi, että olisi mahdollista ymmärtää ja käsittää työväen palkkatyötä vastaan käymiä taisteluita kapitalismissa, jonka kutsumuksena on jatkuvasti vallankumouksellisesti muuttaa tuotantotapoja, työtä ja sen järjestämistä, sitä mikä on pääoman kannalta tuottavaa ja mikä ei jne.
Marx, paluu lukemaan Marxia tarkoittaa ennen muuta sitä, että näkökulmana on palkkatyöstä kieltäytyminen. Proletaarien, omaisuudettomien etu ja tavoite on itse palkkatyön muodosta (alistusmuotona) vapautuminen. Tämä Marxin näkemys on asetettava vastakkaiseksi ”työväenliikkeen” mainostamalle yleiselle edulle, kaikkien edulle ja Ranskan vallankumouksen (ja jo varhaisen sosialismin) saarnaamalle ”oikeuksien paratiisille”, kaikelle työetiikalle, joka on tungettava takaisin sen työväenliikkeelle lahjoittaman kristillisen pastorin peräsuoleen sekä vasemmiston mustasukkaisesti varjelemalle valtiolle. Lisäarvon tuotanto ei enää rajoitu tehtaisiin eikä suvereenisuus ja politiikka (kansallis)valtioon.
Näkökulma Marxiin on siis tuotannon ja työn näkökulma ja sitä kautta niin sanotun arvolain kriisi, siis arvon luomisen purkautuminen yhteiskuntaan. Tämä kriisi on seurausta pääoman ja kapitalismin kyvyttömyydestä vastata yhteiskunnallisten suhteiden leviämiseen, yhteisen ja siis kommunismin (kommunikaation) räjähdysmäiseen kasvuun ja aktualisoitumiseen nykyihmisten elämässä, suhteiden, jotka ovat liian monimuotoisia, liian rikkaita ja liian liikkuvia, jotta niitä voitaisiin vanhoin keinoin ohjata pääomasuhteen sisään ja muuntaa tuottavaksi työksi.
Marxille asia oli yksinkertainen: markkinoiden vapaan, veljellisen ja tasa-arvoisen, ihmiset toisiinsa esineiden välityksellä yhdistävän vaihdon piiristä ja samalla porvarillisen oikeuden ja oikeussubjektien piiristä on laskeuduttava riiston ja alistamisen käytäntöihin. On jätettävä tämä yksinkertaisen tavaranvaihdon alue, jolta vasemmistomme ja sosialistimme lainaavat mielipiteensä ja käsitteensä sekä mitta-asteikkonsa ”pääoman ja palkkatyön yhteiskuntaa koskevalle arvostelulleen”.
Marx ei ole yhteisen tai yleisen edun ajattelija, ei edes sen yleisen edun, jonka sosialistit ja virallinen työväenliike kuvittelevat porvariston kätkemäksi tai omimaksi. Marx ei toitota yleisen oikeudenmukaisuuden torvea tai vaadi ”taattua toimeentuloa” palkkatyöläiselle. Marx on yleisen edun armoton kriitikko niin teoriassa kuin käytännössä. Kapitalismi ei ole markkinatalous eikä sitä voi kritikoida markkinoiden ”arvoilla”, siis tasa-arvoisella vaihdolla, demokratialla tai yleisillä ja yhtäläisillä oikeuksilla. Hän ei ole koko kansan Parta-Kalle eikä ”köyhien ystävä”, heikomman oikeuksien puolustaja. Hän on puolueellinen, proletariaatin palkkatyöstä vapauttamisen vaatija eikä tuota vapauttamista voi saada aikaan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon, oikeudenmukaisen vaihdon jne., siis markkinoiden piirissä, vaan ainoastaan tuotannon ja tuotantosuhteiden käytännössä.

J. V.

1. Marxiin paluuta vaaditaan niin Le Monde Diplomatiquen (Marx contre-attaque, filosofi Lucien Sève’n artikkeli joulukuussa 2008) kuin kapitalismin tulevaisuudesta huolestuneen Financial Timesin palstoilla. Marxiin paluun sijaan kyse on kuitenkin pikemminkin paluusta marxismiin. Marxismin ja sosialismin luurangot ovat jälleen alkaneet kolista mitä ihmeellisimmissä kaapeissa eikä niiden ulostulosta ole odotettavissa muuta kuin haittaa uuden työväen taisteluille.

2. Sana ”sosialismi” on uudissana. Sen otti käyttöön ranskalainen lehtimies ja filosofi Pierre Leroux kirjoituksessaan De l’individualisme e du socialisme: ”…olemme sosialisteja, jos sosialismilla tarkoitetaan oppia, joka ei uhraa yhtäkään seuraavan muotoilun termeistä: Vapaus, Veljeys, Tasa-arvoisuus, Yhteisyys, vaan yhdistää ne kaikki”. Toisena sen isänä pidetään englantilaista Robert Owenia. Sanaa oli kuitenkin käytetty jo hieman aikaisemmin 1700-luvun lopulla ja esimerkiksi Appiano Buonafede käytti sitä merkityksessä ”yhteiskuntasopimukseen tai vastaavaan uskovien oppi” (1785) ja Mallet du Pan vuonna 1793 kirjoituksessaan ”Considérations sur la nature de la Révolution de France”. Saintsimonilaisten lehti Le Globe levitti sanan yleiseen käyttöön 1830-luvulla. Vuonna 1847 F. Engels totesi, että ”sosialismi oli mannermaalla hyväksyttävä sana, kun taas kommunismi ei”.

3. Kommunismi on Louis Auguste Blanquin populaariksi tekemä termi, jolla on kuitenkin pitkä ja hankalasti jäljitettävä historia. Gracchus Babeuf käytti sitä Ranskan vallankumouksen aikaaan muodossa ”communautariste” niistä, jotka osallistuivat ensimmäiseen Commune insurectionelle de Parisiin.

4. Saint-Simonin termi, joka on peräisin latinan sanasta proles (se, mikä kasvaa, vesa, jälkeläinen jne.) Proletaari oli Roomassa “‘mies, jonka ainoa rikkaus on hänen jälkeläisensä, tai, jonka ainut palvelus valtiolle on olla jonkun isä”.

Advertisements
Post a comment or leave a trackback: Trackback URL.

Kommentit

Trackbacks

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: